sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Psykologian adoptiolapsi tehtävä

Tässä olisi yksi kirjoitus psykologian adoptiolapsi tehtävään liittyen. Tekstissä täytyi tulla esiin lapsen kiintymyssuhde. Tässä tapauksessa jäsentymätön kiintymyssuhde.

Tulen kotiin väsyneenä rentouttavan tyttöjenillan jälkeen. Avaan ulko-oven hiljaa, etteivät Eile tai puolisoni Pasi heräisi tulooni. Sisälle astuessani kuitenkin huomaan, että keittiön valot ovat päällä ja lastenhuoneesta kuuluu itkua. Heitän laukkuni ja takkini eteisen lattialle ja juoksen keittiön ohi suoraan itkun lähteelle. Sytytän kirkkaan valaistuksen ja nostan itkevän Eilen syliini. Hyssyttelen ja keinutan, kunnes huomaan Eilellä olevan kakat pöksyssä. Mutisen itsekseni, miksei Pasi ole voinut vaippoja vaihtaa, onhan hän ollut koko illan kotona. Vaihdan vaipat nopeasti, ja kirkkaassa hehkulampun valossa huomaan tytöllä muutaman orastavan mustelman. Järkytyn niin pahasti, että toimintani pysähtyy hetkeksi. Kun vihdoin saan Eilen rauhoiteltua, kävelen päättäväisesti keittiöön tyttö sylissäni.

"Tiedätkö, miksi Eilellä on mustelmia?" katselen vihoissani Pasia, joka istuu keittiönpöydän ääressä viinapullot epäsiistissä rivissä seuranaan. Hänen silmänsä harittavat, kun hän katsoo minuun ja vastaa sammaltaen: "Saatanan lapsi ei lopettanut itkemistä, pitihän sille jotenkin näyttää ettei sellainen peli vetele." Silmäni aukeavat järkytyksestä. "Ei ihme ettei lopettanut itkua, ethän sinä ollut edes vaippoja vaihtanut!" Katson Pasia vihaisena ja minusta tuntuu kuin pää räjähtäisi. Viha muuttuu kuitenkin hetkessä peloksi, kun känninen mies nousee tuolilta ja astelee minua ja tyttöäni kohti uhkaavasti.

"Minä en helvetti soikoon kuuntele syytöksiä naiselta!" Hän lyö minua kasvoihin ja ulvahdan kivusta. Eile alkaa taas itkeä ja yritän hyssytellä häntä peloissani. Pasin kasvot täyttyvät aggressiosta, kun hän kuulee kimeän itkun ääniaaltoina korvissaan. Onneksi ehdin suojata Eilen iskulta, ja tytön sijasta kova nyrkki painuu minun selkääni. Lamaannun hetkeksi, aika tuntuu hidastuneen kivun aaltojen möyriessä kaikkien hermosolujeni läpi. Täpärästi ennen uutta iskua käännyn ympäri ja potkaisen Pasia kiveksille. Hänen kirotessaan juoksen eteiseen, nappaan laukustani puhelimen ja lukitsen minut ja Eilen vessaan. Itken pelosta ja tärisevin sormin näppäilen hätänumeron, kerron tarvittavat tiedot ja huokaan hiljaa. Tyttö rääkyy edelleen korvaani - mitä en yhtään ihmettele - ja pelon sekaisin tuntein yritän rauhoitella häntä. "Apua tulee kohta, ihan kohta", en tosin edes tiedä, rauhoittelenko enemmän pientä lasta sylissäni vaiko itseäni. Pasi tulee karjumaan oven taakse, uhkaa hakata oven kirveellä mäsäksi. Rutistan lasta sylissäni tiukemmin ja toivon avun saapuvan nopeasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti