Kysymyspostaus!!

Nyt kysymyksiä tulemaan laidasta laitaan!

Suhteeni kauneuteen, taisteluni aknea vastaan 1/2

Ajattelin aloittaa tällaisen postaussarjan kuin "suhteeni kauneuteen". Tähän aiheeseen liittyen minulla on paljonkin mielipiteitä, pohdintoja sekä omia kokemuksia. Ensiksi aloitan kertomalla oman kokemukseni aknen kanssa elämisestä, sekä hieman meikkaamisesta ja muista kokemuksistani kauneuden saralla, mikä lähenteleekin seuraavan postaussarjan aihetta. Toivon tarinani antavan vertaistukea muille samasta ongelmasta kärsiville sekä tietenkin myös vain ihmisille, joilla muuten vain on iho-ongelmia. Esittäkää toki kysymyksiä, jos sellaisia ilmestyy tai jos haluatte tietää jostain lisää :) Nyt asiaan...

En ole koskaan ollut "laittautuja".

Ala-asteella, viidennellä luokalla menkkani alkoivat, ja samaan aikaan naamaani puhkesi aivan kauhea akne. Ihoni oli tähän asti ollut aina sileä "babyface", ja olin aivan kauhuissani tästä räjähtävästä muutoksesta. Akne vain paheni ja paheni. Koska mikään ei auttanut, vaihtoehdoksi jäi vain tulehtuneiden finnien peittäminen meikin alle. En viitsinyt lähteä minnekkään ilman pakkelikerrosta, niin pahan näköisiä finnit olivat. Pakko mainita, etten todellakaan osannut meikata. Halusin vain peittää kauhean ihoni.

En vielä kuudennellakaan luokalla osannut oikeasti meikata, menin vain massan mukana. Pakkelikerroksen lisäksi rupesin käyttämään vielä poskipunaa ja ripsiväriä. Ja se oli iso virhe.

Osottautui, etteivät herkät silmäni ja ripseni kestä ripsiväriä. Muutaman kuukauden aikana mustat pitkät ja tuuheat ripseni haurastuivat ohuiksi ja vaaleiksi, ja lopulta tippuivat ja katkeilivat pois. Kauniita ripsiäni ei ollut enää ollenkaan jäljellä, suunnilleen viisi ripseä per silmä. Olin kauhuissani ja lopetin ripsivärin käytön. Veimme äidin kanssa sen hetkisen ripsivärini takaisin sokokselle ja näytimme sen aiheuttamia vahinkoja. Myyjät voivottelivat ja sanoivat - tosin äidin raivotessa ja painostaessa - lähettävänsä kyseisin ripsivärin tutkimuksiin selvittääkseen, että mikä mahdollisesti olisi voinut aiheuttaa tämän reaktion. Liekkö koskaan lähettivät...

Käytin muutaman kuukauden jatkuvasti aurinkolaseja. Nyt olin ruma finninaama, ja vielä kaljukin. Itkin monesti rumuuttani. Onneksi ripseni kuitenkin kasvoivat ajan myötä takaisin sellaisiksi kuin ne olivat olleetkin, ja tästä olen erittäin kiitollinen.

Jossain kuudennen ja seitsemännen luokan vaihteessa löysin avun. Ihotautilääkäri määräsi minulle vahvan aknelääkkeen, joka ihme kyllä toimi. Tässä vaiheessa jopa pikkuhiljaa opin meikkaamaan kunnolla, luonnollisesti ja kauniisti. Lääkkeiden syömisen, ihonhoitotuotteiden vaihtamisen, kosmetologilla ja sub-hoidossa käymisen sekä meikkaamisen rajoittamisen myötä ihoni alkoi parantumaan. Ja lopulta, ihoni oli taas sileä kuin vauvan. Oli ihanaa kuulla kommentteja, kuinka ihoni oli niin hyvännäköinen ja kuinka hmiset ihmettelivät, minne akneni oli hävinnyt. Olin niin onnellinen, kun olin saanut ihoni kuntoon.

No, eipä sitä kauaa kestänyt.

8-9. luokan vaihteessa akne uusi. Ei tällä kertaa niin pahana, mutta kuitenkin. Lääkärin antamat lääkkeet ja voiteet eivät enää auttaneet. Olin taas lohduton tässä loputtomassa taistelussa vikuroivaa ihoani vastaan. Olin niin kateellinen ystävilleni, joilla oli sileä, hehkuva iho eikä koskaan yhtäkään finniä naamassa. Toivoin, että olisin voinut olla niin kuin he. Mutta toivominen ei muuttanut mitään.

 Akne lievitti aina hieman kesäksi, ja tämän takia aloin käymään uudestaan sub-hoidossa. Se auttoi, mutta aina vain hetkellisesti. Jossain vaiheessa en enää jaksanut raahautua sinne joka viikko. Hyväksyin vain sen tosiasian, etten enää koskaan saisi sileää ihoani takaisin. Onneksi sentään osasin meikata niin hyvin, että sain piilotettua pahimmat tulehtuneet finnit. Ripsiväriä käytin vain harvoin ja silloinkin varoen.

Kävin taas säännöllisesti kosmetologilla puhdistuttamassa ihoni. Käytin myös häneltä ostamaani kallista ihonhoito tuotesarjaa, olikohan se nimeltään Janssen. Olin kokeillut vaikka mitä Sokokselta ostettuja halvempia tuotteita ennen tätä, mutta kaikista sain aina allergisen reaktion. "Herkälle iholle" teipattu lappu tuotteiden kyljessä ei auttanut millään tavalla. Janssen oli ainoa merkki, mikä ei yleensä aiheuttanut allergista reaktiota.

Tässä vaiheessa olin jo sujut finnisen ja allergisen ihoni kanssa. Peitin sen meikillä, ja näin ongelma oli aina hetkellisesti ratkaistu. Kuitenkin lukion 1. vuoden keväällä en pystynyt enää käyttämään edes Janssen -tuotesarjaa, koska se aiheuttii niin pahoja allergisia reaktioita. Myöskin meikkaaminen oli pikkuhiljaa alkanut aiheuttamaan samaa, ja ihonpuhdistuksen ja rasvaamisen lopettamisen myötä en pystynyt enää käyttämään meikkiäkään.

Ihoni oli finninen, läikikäs, hieman arpinen ja täynnä satunnaisia allergisia paukamia. Ihanaa.

Mutta kaikki muuttui, kun löysin Lushin.

Tästä lisää ensi postauksessa... ;)

Pätkä romaanista

Tämä kyseinen kohtaus romaanistani on kummitellut jo todella pitkään pääni sisällä. Vihdoin sain aikaseksi kirjoittaa sen ylös, luoda siitä todellisen. Tai miten kukin sanan "todellinen" haluaa määrittää.

Tämä kohtaus tulee jollakin tapaa olemaan romaanissa, se on ikään kuin juonen käännekohta. Arvioisin että noin kirjan puolivälissä... Saatan jättää teidät nyt aika jännitykseen, koska siihenhän menee vielä todella pitkä aika, että oikeasti olen saanut romaanin tähän kohtaan kirjoitettua! No kuitenkin, lukuiloa! ;)

Hän johdatti minut mustan lammen äärelle. Tunsin hänen kätensä hikoavan kättäni vasten. Se oli karhea, täynnä kovettumia niin kuin miesten käsillä oli tapana. Tuuli sai veden loiskumaan harmaiden rantakivien päälle tehden niistä liukkaita, oikukkaita. Oli hämärää, taivas raskas kaikista toteutumattomista unelmista. Tunsin jo veden kutsun, syyn, jonka takia olin pysynyt poissa täältä monta kuukautta. Se oli liian viettelevä, vaarallinen, enkä voinut tietää mitä se kätki tummiin syvyyksiinsä. Mutta nyt olin taas täällä, ehkä vastoin tahtoani. Hänellä vain oli sellainen vaikutus minuun, jota en voinut ymmärtää. Hänen seurassaan unohdin, mitä oikeasti halusin. Kuin olisin katsonut maailmaa hänen silmin.

                      Mieleeni palautui kuva, jonka olin nähnyt muutama kuukausi sitten: Ruskeahiuksinen mies leijumassa tyhjyydessä, hiukset uiden vesikasvien tapaan, kurkotellen jotakin. Hänen kaipuunsa oli niin suuri, että se oli sattunut minuunkin. Hänen katseensa oli keskittynyt, kirkkaanvihreät silmät suunnattuina kaukaisuuteen. Yritin kurkottaa häntä kohti, lohduttaakseni, ehkä myös hieman uteliaisuudesta. Ja sillä hetkellä ne silmät, kauniit kuin kevään nurmi, kauheat kuin kuolema, ja salaperäiset kuin tämä musta lampi, kääntyivät katsomaan suoraan minuun yrittäen varastaa sieluni.

                      Tunsin kättäni vedettävän, ja seurasin tunnetta fysiikan lakien mukaisesti. Laskin paljaat varpaani ensimmäiselle liukkaalle kivelle, sitten toiselle. Musta vesi huuhtoi ihoani huumaavasti.

                      Tuuli vaihtoi suuntaansa. Nyt se puhalsi selkäni puolelta, kuin rohkaisten kävelemään edemmäs. Tummat hiukseni riuhtoivat kärsimättömästi tietään veteen.

                      Ei.

                      Hetkeksi havahduin kuvitelmasta, jonka hän oli minulle luonut. Vain hetkeksi veden kutsu lakkasi, ja pyörteet säärieni ympärillä muuttuivat kauheiksi. Ne purivat minua, kuin tuntien mielialani muutoksen. Yrittivät estää aikeitani.

                      Repäisin kastuneen mekkoni helman pois lammesta. Päästin irti hänen karheasta kädestään. Ja hitaasti, veden purema ihollani käännyin ja lähdin kömpelösti kävelemään poispäin.

                      En ehtinyt kävellä kuin muutaman pienen askeleen, kun tunsin hänen tarttuvan käteeni. Säväys kulki kehoani pitkin hänen kylmän kätensä kosketuksesta.

                      ”Tule”, hän sanoi hiljaa, houkutellen. Erehdyin katsomaan häntä silmiin, ja samalla sekunnilla tunsin pakottavan tarpeen sukeltaa tuohon mustaan veteen. Hän teki sen taas.

                      ”Lopeta”, käskin häntä. Hän kurtisti hiljaa kulmiaan, mutta samalla tunne poistui pikkuhiljaa suonistani. Käännyin taas lähteäkseni.

                      Ote käteni ympärillä muuttui kovaksi ja epämukavaksi. ”Et voi enää perääntyä.” Käännyin katsomaan häntä vihaisena ja tiuskaisin: ”Voin tehdä juuri niin kuin haluan.” Samalla riuhtaisin käteni irti hänen tiukasta otteestaan ja olin aikeissa jatkaa kävelyäni, kun kuulin selkäpiitä kylmäävän äänen.

                      ”Olen pahoillani, että tämän piti mennä näin”, hän murahti sen korvaani vasten, ja painoi kuolettavan terän kaulalleni. Kaikki itsepuolustusvaistoni heräsivät henkiin. Tiesin, etten voinut liikkua – muuten terä olisi saattanut viiltää kaulavaltimoani. Tunsin, kuinka sydämeni sykki kovaa laajentaen verisuoniani, ja ne maalasivat sinisiä viiruja kaulalleni.

                      Liikuin hänen mukanaan sääriä myöten mustaan veteen. Yhtäkkiä sen rauhallinen liplattelu muuttui kiljuvaksi, korviahuumaavaksi huudoksi, joka raikui metsän läpi. Se olisi voinut olla minun huutoni, mutta tiesin, että se olisi turhaa. Metsä ei minua auttaisi.

                      Kipeästi hän taittoi vasemman käteni näkyville kämmen ylöspäin. Yritin ponnistella vastaan kaulallani lepäävästä terästä huolimatta, mutta hänen otteensa oli luja. Liian luja. Hitaasti mutta varmasti hän siirsi hohtavan terän kädelleni ja painoi. Voihkaisin kivusta.

                      Katselin, kuinka tumma pisara liukui kämmeneni reunalle uhmaten maan vetovoimaa. Vielä hetken se viipyili kalvenneella kädelläni vältellen kohtaloaan – minun kohtaloani.

                      Ja vain yksi pisara tummaa, paksua vertani liiti kuin hidastettuna kohti mustuutta rikkoen sen hiljenneen, odottavan pinnan. Oli hetken hiljaista, kaikki oli pysähtynyttä kuin tyhjyydessä, paikassa, jota ei ollut. Metsä valitti äänetöntä lauluaan, minä yhtyen siihen.

                      Yhtäkkiä tyynen veden pinnan rikkoi kalpea käsi, joka tarttui sääreeni vetäisten minut mukanaan mustaan tyhjyyteen.

Asiaa bloggaamisesta

En ole hyvä blogin pitäjä. Pidän liian pitkiä postaustaukoja ja kirjoittamani tekstin tyyli on vaihtelevaa. Blogillani ei myöskään ole mitään selvää suuntausta, paitsi tietenkin kirjoittaminen ja luovuus, sekä esikoisromaanini edistymisen seuraaminen. Näistä aiheista ei kuitenkaan ehkä riitä tarpeeksi kirjoittamista, jotta voisin kirjoittaa säännöllisesti joka viikko ja pitää lukijat kiinnostuineina.

Ehkä blogitekstien kirjoittaminen ei vain luonnu minulta. Tai sitten olen ymmärtänyt väärin koko käsitteen "blogiteksti" tai "postaus". Miksi blogiin kirjoittaminen tuntuu usein niin vaikealta, vaikka olen luonnostaan hyvä kirjoittamaan? Osaan kirjoittaa tiukkoja asiatekstejä, pohdiskelevia tekstejä, mielipidetekstejä sekä täysin luovia tekstejä. Mikä siis mättää?

Blogitekstihän sinällään ei ole mikään äsken luettelemistani. Vaikka voihan blogissakin julkaista näitä tekstejä. Itse olen ymmärtänyt blogitekstin aivan omaksi tyylikseen. Se on sekoitus asiaa, pohtimista, mielipiteitä sekä luovuutta. Siksi blogitekstin kirjoittaminen on omalla tavallaan vaativaa ja aikaa vievää; siinä täytyy hallita yhtä aikaa kaikki eri kirjoittamisen muodot ja samalla pitää teksti kuitenkin tarpeeksi kevyenä, jotta ihmiset jaksaisivat sitä lukea.

Siksi kysynkin nyt teiltä, mitä te haluaisitte tässä blogissa lukea?

Haluaisitteko tietää enemmän minusta? Tai arjestani? Entä mielipiteistäni ja aatteistani? Ehkä enemmän asiaa liittyen blogin alkuperäiseen ideaan?

Haluan herättää tämän blogin uuteen uskoon. Mutta siihen en onnistu ilman teitä tärkeimpiä: 

Lukijoita!

Suunnittelua

Romaanipäiväkirja!

(+ muuten vain kirjoittamispäiväkirja)

Olen niin iloinen kun löysin tämän kirjan kaapista. Täydellinen kirja juuri tähän tarkoitukseen!

Normaalisti en pidä näin monimutkaisesta kirjan ulkonäöstä mutta jotenkin tähän se sopii. Se on niin salaperäinen... Kuin oma maailma.

Ja nyt Vain yksi pisara -suunnittelu ja toteuttaminen lähtee oikein kunnolla käyntiin!

Runoa

Filosofian kurssilla piti spontaanisti parissa minuutissa kirjoittaa runo, jonka otsikkona oli Olemassaolevia. Tällainen siitä sitten tuli:



Olemassaolevia

Tiedätkö edes,
oletko olemassa?
Tiedätkö, miksi.
Mikä on tarkoituksesi täällä
kylmässä maailmassa,
joka koettelee piiskaavan tullen lailla.
Vai oletko haamu vain,
kangastus, joka tietämättään vaeltaa
yksin.
Ilman tarkoitusta,
ilman olemusta,
kun sielusi halajaa pakoon.

Romaanista

Nyt tiedän, mitä aion tehdä romaanini suhteen:

Ensimmäiseksi suunnittelen. Aloitan henkilökuvien luomisesta; Kirjoitan paperille heidän luonteenpiirteensä, menneisyytensä, motiivinsa, suhteensa sekä kaiken muun tärkeän. Sitten luon miljöön, jossa he asuvat. Piirrän isolle papaerille ylhäältä päin kuvatun karkean kartan, johon merkitsen paikat ja juonen kannalta tärkeimmät tapahtumapaikat. Sitten alan suunnittelemaan kirjan juonta. Pääjuonihan minulla on jo tiedossa, mutta minun pitää keksiä, millä tavalla haluan asioiden etenevän. Millä tavalla asiat alkavat kietoutua yhteen johtaen kirjan huippukohtaan? Ja miten asiat raukeavat. Vai raukeavatko ollenkaan?

Tämän tehtyäni voin kirjoittaa vapaasti ilman jatkuvaa miettimistä, mitenhän juoni nyt etenee. Voin päästää mielikuvitukseni valloilleen ja antaa sormien vilistä näppäimistöllä. Mutta ensin, suunnittelu. Nyt ymmärrän, miksi aina äidinkielen opettajat ovat korostaneet suunnittelun tärkeyttä. 

Kerron teille tietenkin ajoittain tämän projektin etenemisestä. :)

Ammatin mietintää

Olen tässä lukion edetessä miettinyt, mitä haluan lähteä opiskelemaan lukion jälkeen ja mihin ammattiin haluan. Valintani on aika varmasti äidinkielen opinnot jyväskylässä, josta valmistuisin kieliasiantuntijaksi. Ei siis opettajaksi.

Jonkin aikaa ajattelin haluavani psykologiksi, mutta sitten tajusin, että se olisi liian raskas ammatti minulle. Reagoin todella herkästi muiden ihmisten tunnetiloihin, eikä joka päiväinen masentuneiden ihmisten kuunteleminen varmasti tekisi hyvää mielenterveydelleni. Siispä luovuin siitä ajatuksesta.

Mielenkiintoni äidinkieltä kohtaan on vain kokoajan lisääntynyt, ja jokin aika sitten otinkin selvää sen opinnoista. Koska en tiennyt, että äidinkieltä opiskelleet voivat tehdä paljon muutakin kuin vain toimia opettajina, ei tämä opiskeluvaihtoehto oikeastaan ollut aiemmin tullut mieleeni. Mutta kun otin selvää siitä, tajusin, että tämähän on minun ammattini!

Äidinkielen opiskelu ja äidinkielenasiantuntijaksi valmistautuminen antaisi myös todella hyvät mahdollisuudet kehittää itseäni kirjailijana. Näin minulla olisi ihana ammatti, jonka lisäksi kotona harrastaisin oman sisäisen kirjailijani voimistamista. Ja vielä joskus, kun olen valmis, saisin oman kirjani kustannettua.

Ensimmäinen runo

Kirjoitin juuri elämäni ensimmäisen varsinaisen runon! Tämä oli taas ÄI3 Moodle tehtäviä. Tehtävänä oli valita runouden laji ja kirjoittaa runo noudattaen lajin piirteitä ja vaatimuksia. Valitsin proosarunon, ja tässä se nyt on:

Pieni

Tunnen hempeän tuulen tuoksun,

kun istun

tässä kylmällä kalliolla.

Yönmusta lampi edessäni,

johon linnunrata maalautuu niin erilaisina väreinä.

Valkoisena, violettina, sinisenä.

Tähdet yläpuolellani,

ne tuikkivat minulle,

kuiskaavat.

Mustaa taivasta vasten,

kuin kauan sitten menetetyt sielut.

Hiljaisuuden jälkeen...

Kesäloma tuli ja meni. Koulu alkoi, kiirettä pitää. En silti saa mielestäni kirjoittamista enkä Coreyta. Luulisin, että tämä tauko on ollut hyväksi minulle :) Kerrompa miksi...

Jossain vaiheessa aloin stressaamaan kirjoittamista, liikaa ajattelua, liikaa äidinkielisiä ongelmia, joihin minulla ei ollut vastauksia. Liikaa negatiivisia tuntemuksia - vaikka olihan niitä positiivisiakin.

Kävin kesällä Äidinkielen 3. kurssin, eli siis kirjoittamisen kurssin. Tämän myötä olen saanut intoni takaisin kirjottamiseen! Olen saanut tietoa ongelmiini, ja osaan nyt korjata ne, ainakin paremmin. Olen saanut vastaukset kysymyksiini! :)

Yksi tärkeä asia ÄI3 kurssilla äidinkielellisten kirjoitusasujen ohella oli mielestäni kirjoittamisen esteet. Ehkä eniten silmiäni avaava kommentti tällä kyseisellä kirjan aukeamalla oli:

Kirjoittamisen pitäisi olla luonnollista, yhtä luonnollista kuin hampaiden harjaus. Kirjoittamisen pitäisi olla osa arkipäivää, eikä siitä erkaneva tekijä.

Tällä tavalla kirjoittamisen esteet pienenisivät. Kirjoittamista ei myöskään saisi pitää stressaavana. Tärkeä asia myös, ettei ole liian ankara itselleen, ainakaan vielä siinä inspiraation vaiheessa, luovassa kirjoitusvaiheessa. Jälkeenpäin voi korjailla omia virheitään.

Kirjoittaminen on luova tapa ilmaista tunteita, kokemuksia ja ajatuksia. Kirjoittamisessa vain mielikuvitus on rajana!

Et voi koskaan kiivetä korkealle, jos pelkäät putoamista!

Elämän juna

Raiteet kirskuvat, maisemat lipuvat ohitseni väreinä, enimmäkseen vihreänä ja sinisenä, mutta joskus myös mustana. Välillä olen vain matkalainen, katselen, kuinka elämä vilisee ohitseni salaa, huomaamattomasti. Juna jatkaa kulkuaan, en jaksa ohjata, ei tarvitse ohjata. Elämä kulkee omalla raiteellaan. Mutta joskus, voin muuttaa kulkua, vaihtaa raidetta.
Junan suunta muuttuu, niin minunkin.

Tämä on ÄI3 kurssista, jota teen juuri moodlessa. Piti tehdä metaforia, aiheena juna-oma elämä.

Ajattelin julkaista tänne enemmän muitakin tekstejäni kuin vain kirjaa. Ja myös syvällisiä tai ei niin syvällisiä pohdiskeluja. Enemmän äidinkielellisiä tai ei niin äidinkielellisiä. Yksi aihe on jo mielessä, tästä saatte luettavaksenne oman postauksen myöhemmin.

Pohdiskelua

Kolmas luku on vielä hieman vaiheessa. Yritän kirjoittaa sen tällä viikolla valmiiksi - ehkä jo jopa tänään. Vaikka täällä blogin puolella välillä vähän hiljaista olisikin, niin älkää pelätkö! En minä eikä myöskään Coreyn tarina ole katoamassa minnekkään ;)

Olen huomannut kirjoittamisessani nykyään tietyn kaavan: Joku päivä minulle tulee yllättävä inspiraatio ja kirjoitan koko päivän saaden aikaiseksi monta sivua tekstiä. Mietin, että miten tämä näin helppoa olikin, teksti kulkee ja niin edelleen. Seuraavana päivänä palaan taas tekstini pariin ja luen aikaisemmin kirjoittamaani - silmät vuotaa verta. Rupean enemmän kekittymään tekstiin ja luen sitä kritisoivalla silmällä. Korjailen, lisäilen, poistan... Ja nyt siitä tulikin hyvä teksti!

Olen myös huomannut, että minun pitäisi kiinnittää enemmän huomiota tarinani miljööseen. Tarinahan ei keskity mihinkään tiettyyn olemassa olevaan paikkaan, vaan keksin ympäristön päästäni. Haluan, että jokainen pystyisi samastumaan tekstiin mahdollisimman hyvin, ja tämän takia yritän pitää tarinan maisemat mahdollisimman "yleisinä". Esimerkiksi jos ajatellaan, että joku Etelä-Amerikassa asuva ihminen lukisi tekstiä "Olipa kerran Jorma, joka asui Suomen lapissa pienessä tumppukylässä nimeltään..." Hänen olisi hankala samaistua siihen, koska hän ei ole koskaan kuullutkaan tästä kylästä, tai edes käynyt Suomessa.

Kun pidän kirjani ympäristön avoimena enkä mainitse mitään tiettyä paikkaa, jokainen muodostaa päähänsä oman, henkilökohtaisen maailmansa - jota tietenkin ovat myös rakentamassa omat kuvailuni. Joku voi ajatella maisemat kotikaupunkinaan, joku taas muodostaa päähänsä aivan uuden maailman, jota ei oikeasti ole olemassa. Tämä tekee kirjasta henkilökohtaisemman ja läheisemmän. Ainakin omasta mielestäni.

Se, ettei minulla ole mitään tiettyä, olemassa olevaa paikkaa mihin perustaisin kuvailuni, tekee asioista joskus hieman vaikeita. Jouduin jatkuvasti rakentamaan maailmaa päässäni. Yrittää tehdä siitä kokonaisen. Pitää asiat kuitenkin myös realistisina. Minun pitää myös päättää, montako vuodenaikaa kirjassani on. Onko kaupunki, missä Corey asustaa iso vai pieni, muodostaa sen keskeisimmät paikat ja keksiä niille nimet. Voin myös olla mainitsematta tiettyä asioita, kuten kaupungin asukasmäärää, jos se ei ole juonen kannalta olennainen asia. Nämä vain ovat niitä asioita, joita joudun jatkuvasti miettimään kirjoittaessani.

Mutta toisaalta, jos olisin päättänyt vaikka sijoittaa kirjani miljöön Lontooseen, olisi minun pitänyt tarkkaan ottaa selvää sen faktoista. Ja olisi sekin ollut projekti se.

Joku ei ehkä pidä kirjoittamista työnä. Itsekään en ehkä joskus pitänyt. Mutta nyt kun itse kirjoitan, tiedän, että se on työtä yhtälailla kuin mikä tahansa muukin homma. Vaikeinta kirjoittamisessa on saada asiat yhteen, tehdä tekstistä sujuvaa, saada juoni kulkemaan sopivaa vauhtia. Muodostaa inspiraation pyrähdyksistä kokonainen, yhtenäinen tarina. Kirja.

Help!

Minulla olisi tässä nyt pieni äidinkielellinen ongelma, johon en vaan millään keksi itse vastausta.

Ongelmakohdan olen värjännyt punaiseksi. (Teksti on 2. luvusta)

Eli siis, kun kirja on imperfektissä, niin missä aikamuodossa pitää kirjoittaa silloin, jos kirjan henkilöt puhuvat vielä omasta menneisyydestään? Teoriassahan nyt näin ajateltuna se olisi sitten perfekti. Mutta kun kirjoitin sen perfektissä, se kuulosti kauhean tönköltä. Olen nyt myös ymmärtänyt, että näissä asioissa olisi pieni kirjailianvapaus? Joten joo, apua tarvittaisiin!

Ja tuo kohta tuntuu muutenkin omaan korvaan tönköltä ja irtonaiselta, pitäisi ehkä poistaa se kokonaan. Ja kirjoittaa sitten uudestaan. Punaisen tekstin jälkeinen kappale on myös vähän hämärän peitossa, mutta omaan korvaan se kuulostaa kuitenkin äidinkielisesti oikein kirjoitetulta.

Pyörittelin lusikkaa kahvissani, johon oli laitettu lisänä makeaa kermavaahtoa. Töppäsin lusikan kiemuraiseen kermavaahtokasaan ja työnsin sen varovasti suuhuni. Kerma suli kielelleni, jonka jälkeen hörppäsin varovasti kuumaa ja kitkerää kahvia. Valkoinen kahvikuppi kädessäni katsahdin ikkunasta ulos. Tummat pilvet olivat vyöryneet salakavalasti auringon eteen peittäen sen hymyilevän valon.

Pienenä olin luullut, että sade johtui siitä, kun aurinko itki suruaan jouduttuaan pilvien saartamaksi. Uskoin siihen monta vuotta, kunnes ala-asteella sain tietää sateen oikean luonteen. En halunnut uskoa sitä. Muistan, kuinka uhmakkaasti mielikuvitukseeni uskoen raapustin valkoiselle koepaperille oman käsitykseni sateesta. Sen jälkeen minulle sanottiin, että minun pitäisi unohtaa lasten leikit ja keskittyä siihen, mikä oli todellista.

Uskoin myös keijuihin. Nauroin paljon, koska se antoi keijulle elämän. Toivoin aina näkeväni oikean keijun, ja kuvittelin, kuinka pieni keiju tuli hakemaan pudonneen maitohampaani pehmeän tyynyni alta nukkuessani. Valvoin salaa koko yön. Yöllä huoneeni ovi avautui keltainen valorantu jäljessään ja äitini hiippaili huoneeseen vieden hampaan tyynyni alta. Seuraavana päivänä sanoin vihaisena äidille, että hän oli vienyt keijulta hampaan. Silloin hän kertoi minulle, ettei keijuja ole olemassa. Usko mielikuvitukseeni horjui jälleen.

Opittuani lukemaan olin täysin varma, että täysikuun aikaan metsässä vaelsi yksinäinen ihmissusi, ja kaupungin pimeillä kujilla vampyyrit imivät verta uhriensa kaulavaltimoista. Olin varma, että toinen maailma oli aina ollut olemassa. Se ei vain koskaan näyttäytyisi. Mutta se oli olemassa, jossain. Halusin uskoa siihen.

Ja olin aina halunnut olla osa sitä. 

Otavan kirjoituskilpailu

Ajattelin nyt mainostaa tätä täällä, jos joku jota kiinnostaa ei ole asiasta kuullut. Itse olisin halunnut osallistua kilpailuun, jos olisin saanut tietää siitä aikaisemmin. Linkki tarkempiin tietoihin löytyy tästä: http://www.otava.fi/muut/125-kirjoituskilpailu/

Itseasiassa jopa aloitin kirjoittamaan tuohon kisaan romaania, mutta pian tajusin, etten vain osaa kirjoittaa tavallista kaunoromaania. Se tuhoaa kaiken inspiraation ja mielikuvitukseni, kun kirjoittamista on rajoittamassa sääntö "ei scifi- tai fantasiakirjoja". Joten siis ei, kaiken kaikkiaan tämä ei ole minun juttuni.

Onnea niille jotka tähän ovat osallistumassa!! :)

Kolmannen luvun alkua

3. Luku

Aika tuntui pysähtyneen. Pienen kultaisen kellon kilahdus kaikui vieläkin korvissani resonoiden. Sade oli laantunut hieman, se ropisi rauhallisen tuudittavasti talon kattoa vasten. Kuuntelin sitä jähmettyneenä paikoilleni. Miehen ontot sanat kaikuivat korvissani.

Silmäilin kohtaa, jossa mies oli äsken seissyt. Hänen takistaan valunut vesilätäkkö yritti löytää tiensä puulaudoituksen syihin saaden laudat kupruilemaan liitoksistaan. Mietin, että minun pitäisi kuivata lattia ennen kuin vesi imeytyisi puun sisään pilaten Broomen kallisarvoisen parketin. Mutta sillä hetkellä näin jotain, joka kadotti kaikki muut ajatukset päästäni.

Lattialla, muutamankymmenen sentin päässä märästä lattiasta lepäsi kirja. Kirja, joka ei ollut ollut siinä aikaisemmin. Ehkä mies oli huomaamattani lätkäissyt kirjan lattialle joltakin läheisistä pöydistä. Ainakin toivoin niin.

Vihdoin sain jalkani liikkumaan. Astelin hitaasti eteenpäin, säpsähtäen jokaista vanhan lattialankun parahdusta. Kumarruin toisen polveni varaan lattialle noukkiakseni kirjan. Tartuin siihen varovasti. Eihän sitä voisi tietää, jos siinä olisi piilotettuna vaikka pommi.

Mitään ei tapahtunut, ja tartuin kunnolla kirjaan nousten samalla ylös. Siinä oli kovat ruskeat ja nahkaiset kannet, jotka olivat kuluneet vuosien saatossa. Kansien reunoissa oli pienet kultaiset koristelut, jotka tosin olivat häipyneet lähes kokonaan pois. Katsoin takakantta, mutta se oli tyhjä. Avasin kirjan varovasti, kuin se voisi revetä liitoksistaan.

Silmäilin kirjaa mykkänä käännellen sivuja varoen. Otsani rypistyi, kun olin päässyt viimeiseen sivuun.

Kirja oli tyhjä.

Melkein nauroin ääneen jännityksen lauetessa. Se oli vain tyhjä vihko. Tyhjät kellastuneet sivut, jotka oli joskus tarkoitettu ehkä päiväkirjaksi.

Tutkailin lähellä seisovia puisia pöytiä. Kirjapinot olivat siistejä, koskemattomia. Niissä ei myöskään ollut mitään päiväkirjoihin viittaavaa.

Hermostus hiipi jälleen iholleni. Kirja, jota pidin kädessäni, oli sen miehen. Miehen joka oli äsken kuin kuolleena seissyt juuri siinä kohdassa, missä minä nyt seisoin. Puistatus väreili kehoani pitkin kuin aave.

Ehkä hän oli vahingossa tiputtanut päiväkirjansa. Tai ainakin sen ajattelin käsissäni lepäävien yhteen nidottujen sivujen olevan. Tosin se tuntui hieman omituiselta, kun otti huomioon kellertävien sivujen ammottavan tyhjyyden. Ehkä hän ei vain vielä ollut ehtinyt kirjoittaa siihen?

Sekin tuntui liian oudolta vaihtoehdolta. Avasin kirjan nahkaiset kannet uudelleen varautuneena.

Kun katsoin tarkkaan kirjan ensimmäistä sivua, olin huomaavinani jotain sen oikeassa alakulmassa. Jännitin silmieni pieniä lihaksia, jotta saisin tarkennettua näköni, mutta teksti oli liian pientä. Hieroin toisella kädellä ohimoani estääkseni salaa ylleni hiipivän päänsäryn.

Kävelin kirja kädessäni kassalle, ja vedin ruskean pöydän ylimmän laatikon auki. Tässä kaupassa kaikki tuntui olevan kastanjanruskeaa vanhaa puuta. Nappasin krääsäkaupasta ostetun suurennuslasin ja mietin, toimisiko se edes. Siirsin sen kellastuneen sivun oikeaan alakulmaan pitäen kirjan kannet auki vasemman käden peukalollani.

Teksti oli suurennuslasista huolimatta erittäin pientä. Mutta pystyin silti lukemaan sen.

Yksi pisara riittää.

Luin lauseen uudelleen ja uudelleen häkeltyneenä. Mitä hittoa sen piti olevinaan tarkoittaa?

Lopulta laskin muovisen suurennuslasin takaisin sen omalle paikalleen ylimpään laatikkoon. Silmäilin vielä kirjaa paljain silmin, mutten löytänyt mitään muuta. Kääntelin kansia kädessäni, kunnes kyllästyin.

Yksi pisara riittää.

Lause kaikui päässäni raivostuttavasti. Vihasin arvoituksia.

Melkein hypähdin ilmaan, kun kuulin ulko-oven kellon kilahtavan. Sydämeni hakkasi taas tuhatta ja sataa. Nappasin salavihkaa kassan alta pienet paperisakset.

Mieleni rauhoittui, kun näin pienikokoisen goottitytön astuvan sisään. Käteni tärisivät adrenaliinin jälkivaikutuksesta, ja laskin sakset varovaisesti takaisin alas. Yritin huudahtaa niin reippaalla äänellä kuin vain pystyin: ”Hei, voisinko olla avuksi?” Tyttö katsahti minuun kuin idioottia ja suuntasi yhdelle hyllyistä kääntäen selkänsä minulle. Okei, se taisi olla kieltävä vastaus.

Huomasin kädessäni vieläkin riippuvan salaperäisen kirjan ja katsahdin vaivihkaa tyttöön. Samalla nappasin laukkuni henkilökunnan säilytyslokerosta ja liu’utin kirjan nopeasti sen sisuksiin.

Hetken kuluttua goottityttö käveli kassalle paksupohjaiset nahkaiset kengät tömähdellen. Hän katsoi minua mustiksi maalatuilla silmillään. ”Näytät hieman kalpealta.” Tuijotin häntä hetken, kunnes tajusin hänen lauseensa. Tunsin tosiaan oloni hieman heikoksi. Tyttö heitti ostoksensa, jonkun paholaisista kertovan kirjan, kassalle eteeni ja nosti kulmakarvojaan minun pysyessä paikoillani. ”No aiotko ottaa sen maksun vai et.” Hän yritti sanoa sen mahdollisimman töykeästi.

Valpastuin harhailevista ajatuksistani ja nappasin kirjan lukien sen viivakoodin. Tytön maksettua hymyilin hänelle niin kohteliaasti kuin vain pystyin. ”Kiitos ja tervetuloa uudelleen.” Tyttö muljautti silmiään ja käänsi jälleen selkänsä minulle. Ennen poistumistaan hän ilmoitti ivallisesti: ”Eikö sinun työsi ole kuivata tuo lätäkkö?”

Tällä kertaa minä pyöräytin silmiäni.