Lukunäytettä

Kirjoitin nyt ensimmäisen luvun uudestaan, vaikka tosin todennäköisesti muokkaan sitä vielä ja ehkä pidentelen. Mutta haluan nyt kuitenkin antaa teille lukunäytteen tästä uudesta, paremmasta versiosta. Tai ainakin omasta mielestäni paremmasta. Palaute olisi tervetullutta! Lukuiloa ;)

1. Luku

Istuin kivikolla samalla paikalla kuin aina. Katsoin veden rauhallista liplattelua ja kuuntelin ympärillä olevan metsän ääniä. Tunsin itseni rauhalliseksi. Kuulin, kuinka jotkin kevään linnut visertelivät puissa. Oli keskiyö, ja ilma oli viileä. Kiedoin takkiani tiukemmin ympärilleni. Olisimpa ottanut toisen paidan. Mutta en halunnut vielä lähteä kotiin, joten yritin olla välittämättä hytisemisestäni. Kuu loisti pyöreänä ja kirkkaana mustan veden pinnalla.

                      Lopulta yön kylmyys otti vallan ja lähdin astelemaan metsän halki kohti kotia. Metsässä oli miltei näkymätön polku siinä kohdalla, mistä aina kävelin. Kuulin pöllön huhuilevan aivan vieressäni. Kuu valaisi reittiäni ja maalasi ihoni valkoiseksi. Katseeni oli suunnattuna jalkoihini, jotten kompastuisi. Väistelin taitavasti polkua koristavia kiviä ja kantoja, jotka yrittivät saada minut menettämään tasapainoni. Hyppäsin lahonneen kaatuneen puun yli hipaisemattakaan siihen. Minusta tuntui, kuin olisin irtaantunut ruumiistani, oli vain tämä metsä, tuoksu, sekä taakseni jääneen lammen liplatus, joka vieläkin kaikui korvissani.

                      Palasin ruumiiseeni. Se oli lämmennyt liikkeestä, mutta äskeinen rauhallisuuden tunne oli poissa. Pysähdyin ja pälyilin hämilläni ympärilleni. Levitin sieraimiani ja höristin korviani. Olin aivan hiiren hiljaa ja kuuntelin. Metsä vastasi minulle synkällä hiljaisuudellaan. Kurtistin kulmakarvojani ja lähdin varovasti astelemaan taas eteenpäin. Katsoin vielä taakseni polulle, mutta se oli tyhjä. Kuljin hieman reippaampaan tahtiin valppaana pienimpäänkin aistieni ärsytykseen. Tunsin kehossani huokuvan adrenaliinin, kun se täytti minut voimalla.

                      Samalla kuulin jostain läheltä pienen risahduksen. Pysähdyin kesken askeleen niille sijoilleni ja meinasin kaatua. Sydämeni pumppasi kiivaasti ja hengitin pinnallisesti lyhyitä ja nopeita hengenvetoja. Korvissani soi, mutta metsä oli taas hiljainen. Se oli varmastikin vain siili.

Seisoin vielä hetken paikallani tarkkaillen selustaani, mutta metsän pysyessä vaiti lähdin astelemaan reippaaseen tahtiin miltei näkymätöntä polkua. Pian huomaamattani kulkuni oli muuttunut juoksuksi. Kompastuin ja olin menettää tasapainoni, mutta sain sen viime hetkellä takaisin. Hiukseni liimaantuivat hikisinä niskaani ja muutama karkasi suuhuni. Vetäisin ne äkkiä sormella syrjään ja katsahdin taakseni. Mustaa. Kuu oli lipunut huomaamattani pilvien taakse jättäen metsän täysin varjojen saartamaksi. Jalkojeni jänteikkäät lihakset muistivat reitin esteineen, mutta pidin kuitenkin varmuuden vuoksi käsiä suojana edessäni, vaikka se vaikeutti hieman juoksua. Adrenaliinista huolimatta minua hengästytti, ja tunsin hiipivän astmakohtauksen lähestyvän. Se alkoi keuhkoputkieni pienimmistä kiemuroista, edeten ylemmäs ja ylemmäs. Kun hengitykseni oli muuttunut pinnalliseksi ja vinkuvaksi, pakokauhu valtasi minut. Vauhtini hidastui, vaikka kuinka yritin puskea eteenpäin.

Kuulin risahduksen. Toisen. Kolmannen. Oksat napsahtelivat, kun joku liikkui metsässä. Tunsin kehossani uuden adrenaliinisyöksyn, se kurkotteli jokaiseen väsyneeseen lihakseeni. Pystyin taas hengittämään, ja happi kulki keuhkoissani tehden minut voimalliseksi. Juoksin niin lujaa kuin pystyin suunnistaen pilkkopimeässä. Risahtelut voimistuivat ja lähestyivät. Riks raks riks raks. Kuulin ne aivan takaani.

Samalla tunsin kovien käsien kiertyvän ympärilleni.

Kiljaisin.

Ääneni kuulosti vaimealta, kun tiheä metsä söi sen. Tunsin, kuinka minut nostettiin ilmaan, ja kuulin korvani juurella matalan murahduksen. Vahvat kädet pitivät minusta lujasti kiinni eivätkä hellittäneet rimpuilustani huolimatta. Ne lukitsivat minut kovasti itseään vasten ja palleani murskaantui. Tunsin selkääni vasten miehen rintakehän, joka kohoili hänen hengittäessään raskaasti.

”Saitko hänet?” Matala mutta sointuva miehen ääni sanoi läheltä minua. Kuulin minua pitelevän miehen murahtavan myöntäväksi vastaukseksi. Yritin potkaista häntä, ja kädet ympärilläni tiukensivat otettaan. Puhuneen miehen askeleet alkoivat loitontumaan risahtaen välillä, kun hänen jalkansa katkaisivat pienen oksan altaan. Kohta minäkin liikuin, suuntaan jota en tiennyt. Vastaan kamppailuni oli hyödytöntä, minua pitelevä mies ei tuntunut huomaavankaan sitä. Mutta en silti voinut olla yrittämättä.

”Paljonko meillä on vielä aikaa?” Minua rintaansa vasten puristava mies murahti hampaidensa välistä. Silmäni olivat hieman tottuneet pimeään, joten näin toisen miehen paljaan lihaksikkaan selän. Hän liikkui aika ketterästi, toisinkuin minua pitelevä mies, jonka kulku aiheutti kamalaa meteliä yön hiljaisuutta vasten. Jokainen risu katkesi hänen painavan kehonsa alla räsähtäen kiivaasti. Ne huusivat apua puolestani.

”Noin viisi minuuttia.” Mies ei kääntynyt ystäväänsä päin vastatessaan. Hänen puhuessaan loppuvasta ajasta minua kantava mies ripeytti askeleitaan vaikuttaen kireältä. ”Tyttö oli nopeampi, kuin luulin.” Hän lisäsi vielä väistäessään ketterästi terävää kiveä.

Hiljaisuus laskeutui miesten välille. Metsä ympärilläni valitti, kun puut supittelivat toisilleen. Ne lähettivät uusia juoruja eteenpäin. Läheisessä puussa istuva pöllö päästi ilmoille pehmeän huhuilun ennen kuin levitti siipensä ja leyhähti taitavasti ilmaan. 

Pysähdyimme äkisti. Jonkin matkan päässä edessäni seisova paidaton mies piti kättään ylhäällä merkiksi vaiti pysymisestä. Hänen jalkansa olivat jännittyneet ja hieman koukussa, valmiina juoksemaan tai taistelemaan. Kuu lipui esiin pilvien takaa, ja näin hänet kunnolla.

Hänen kultaisen ruskeat hiuksensa kiiltelivät kuunvalossa. Hänen ihostaan tippui pieniä vesipisaroita, vaikka suurin osa niistä oli kuivunut iholle. Hänen ihonsa oli kuoritun mantelin värinen, ja kuu sai sen hohtamaan. Se piirsi varjoja hänen jänteviin lihaksiinsa. Hän näytti pelottavalta. Ilma ympärillämme oli pysähtynyt, se tuntui kostealta ja raskaalta keuhkoissani. Ympärilläni olevat kädet olivat kiristyneet rautaiseksi puristukseksi kylkiini ja inahdin vahingossa hiljaa kivusta. Pienen matkan päässä minusta seisovan miehen katse kääntyi äkisti minuun. Hänen vaaleanvihreät silmänsä tuijottivat minua vihaisina. ”Hiljaa!” Hän sihisi sen hampaidensa välistä. Hänen terävä katse ja sointuvan vihamielinen äänensä ompelivat suuni tiukasti kiinni. Hitaasti viivytellen hän käänsi katseensa pois minusta.

Huohotin hiljaa. Jalkani eivät koskettaneet maata ja riipuin avuttomana ilmassa. Kylkiäni painoi ja minun oli hankala hengittää. Yritin olla välittämättä siitä. Metsä oli aivan hiljainen lukuun ottamatta päässäni jyskyttävää ääntä. Se oli hullua vauhtia pumppaava sydämeni. Yritin hengittää hitaasti rauhoittaakseni sen. Se ei auttanut tippaakaan.

Vielä hetken metsä valitti hiljaisuudellaan.

Riks.

                      Vihreäsilmäinen mies veti puukon tupestaan, ja se kirskahti äänekkäästi. Kuun valo heijastui sen kiiltävästä kuolettavan terävästä pinnasta. Se aiheutti kylmät väreet niskasta alaselkääni asti ja nostatti ihoni kananlihalle. En voinut muuta kuin tuijottaa silmät suurina. Salavihkaisesti minua pitelevän miehen ote löystyi, kun hän paransi asentoaan itsepuolustusta varten. Minulla oli se yksi, sekunnin murto-osan kestävä tilaisuus, kun miehen huomio oli siirtynyt minusta muualle. Ja minä käytin sen.

                      Yllättäen iskin kyynärpääni miehen vatsaan. Vaikka se tuskin aiheutti suurta kipua, se sai miehen hämilleen. Liusuin hänen otteestaan ja koskin ensin varpaillani maata, sitten kantapäillä. Polkaisin koko kehoni voimalla miestä varpaille.

                      ”Ai saameri!” Mies kirosi hiljaa ja päästi otteensa minusta. Minä livahdin kuin ovela kettu hänen suuren kätensä alta ja lähdin juoksemaan polkua pitkin katsomatta taakseni.

                      Juoksin. Sydämeni pumppasi kovaa rintaani vasten ja keuhkoni olivat kuin kiveä. Juoksin silti. Toivoin adrenaliinin estävän jälleen ylleni hiipivän astmakohtauksen.

                      Hetken päästä kuulin takaani yhden ihmisen askeleet, jotka tömähtelivät osuessaan kömpelösti maahan. Ne voimistuivat lähestyessään. Kiristin tahtiani niin lujaksi kuin ikinä pystyin. Tuon miehen käsiin en enää joutuisi.

                      ”Jerrell, ei!” Kuulin vihreäsilmäisen pojan sointuvan äänen metsän ja matkan vaimentamana. En välittänyt siitä, en katsonut taakseni. Jos katsoisin, voisin kaatua. Niinpä juoksin vain täyttä päätä eteenpäin.

                      ”Jerrell!” Se kuulosti heikolta ja kaukaiselta, kuin olisi tullut jostain aivan muualta. Nyt oli vain minä, pumppaava sydämeni ja lihakseni, jotka tarvitsivat kipeästi happea.

                      Kuulin takaani tömähdyksen, kuin joku olisi kaatunut. Sen jälkeen askeleet takaani olivat loppuneet.

                      Jatkoin juoksemista vilkaisemattakaan taakseni.

                     

                      Hyppäsin suoraan kolmen portaan yli pienelle kuistille ja pysähdyin. Sydämeni pumppasi kovaa hakaten päätäni ja soiden korvissani. Nojauduin valkoista puukaidetta vasten hengästyneenä. Huohotin. Kuistin kova valo häikäisi silmiäni saaden minut siristelemään. Selkäni oli hiestä märkä ja sitä kutitti.

                      Katsahdin pimeään metsään päin. Sen musta salaperäisyys nostatti ihoni kananlihalle ja kylmäsi sisustaani. Käänsin katseeni pois.

                      Mietin hetken, olinkohan vain nukahtanut pihatuolille ja nähnyt pahaa unta.

                      Ravistelin päätäni. Hengitykseni oli tasaantunut, ja tunsin kylmyyden hiipivän iholleni saaden sen kihelmöimään. Aloin tärisemään adrenaliinin poistuessa kehostani. Painoin käteni ovenkahvalle ja hiiren hiljaa avasin raskaan puisen ulko-oven.

                      Talo oli hiljainen oven narahtamista lukuun ottamatta. Vedin sen kiinni perässäni niin hiljaa kuin pystyin. En sytyttänyt eteiseen valoa, vaan toimin käsikopelolla. Tuossa oli kaappi, naulakko…

                      Kun olin saanut ulkovaatteet yltäni, hiippailin kylpyhuoneeseen ja napsautin lukon kiinni. Riisuin yön kosteudesta ja hiestä märät vaatteeni ja heitin ne pesukoriin. Astelin varpaillani suihkuun ja vedin suihkuverhon eteen. Suihku tuntui aluksi kylmältä, ja värähdin. Käänsin hanan tulikuumalle.  Pian kuuma vesi höyrysi ihollani, ja tunsin lämmön hyökyvän luuytimiini asti. Se sulatti jään sisältäni. Hiukseni valuivat mustina ihollani rintojeni yli napaan asti. Vihdoinkin kasvatusprojekti on tuottanut tulosta, huomasin ajattelevani ja jännitin suupieleni hetkeksi hymyyn. Tunsin hymykuopan oikeassa poskessani, ja kosketin sitä etusormellani.

                      Kun olin hangannut itseni kauttaaltaan saippualla, astuin pois suihkusta. Vesi laskeutui noroina ihollani ja kurkotteli maata kohti. En päästänyt sitä kastelemaan lattioita, vaan nappasin naulakosta vaaleanpunaisen pyyhkeen vangiten onnettomat pisarat siihen. Pyyhe tuntui karhealta ihoani vasten.

                      Kietaisin pyyhkeen ympärilleni ja avasin oven lukosta. Raottaessani ovea viileä ilmavirta tuulahti kosteaa ihoani vasten saaden sen kihelmöimään. Kurkkasin ovesta, ettei kukaan ollut hereillä, ja astelin varpaillani huoneeseeni. Pidin toisella kädelläni pyyhettä ylhäällä, ja toisella vedin huoneeni oven kiinni perässäni. Kävelin varovasti huoneeni poikki ja sytytin yölampun. Se täytti tilan lämpimällä hehkullaan ja sai ihoni näyttämään vähemmän kalpealta, kuin mitä se oikeasti oli. Ripustin pyyhkeeni varovasti naulakkoon ja avasin vaatekaappini oven. Kaivelin keskihyllyltä ihanan silkkisen yöpukuni, johon kuului erikseen housut ja paita. Paidassa oli pehmeästi muotoiltu kaulus ja pyöreät napit alas asti. Reunat oli siistitty paksulla hohtavalla ompeleella. Vetäisin paidan päälleni nauttien yläluokkaisesta silkin hyväilystä. Tästä tunteesta olin valmis maksamaan.

                      Harjasin kosteat hiukseni läpikotaisin. Se vei aikaa, koska hiukseni olivat takkuuntuneet pahasti. Aloitin latvoista edeten tyveen, välillä kiroten, kun harjan piikit tarttuivat takkuihin kiskaisten päänahkaani. Lopulta sain homman tehtyä ja katsahdin itseäni tyytyväisenä peilistä.

                      Käperryin viileisiin ja puhtaisiin lakanoihin. Ne olivat vaaleanpunaiset, olin valinnut ne ollessani kymmenen ja hulluna prinsessoihin. Tosin oli pakko myöntää, että pidin väristä vieläkin. Se oli pastellisen pehmeä, aivan hento. Kuin tuulen kuiskaus ihollani. Vedin peiton ylleni, sammutin yöpöytäni kellertävän valon ja lensin tuulen mukana unisiin pilviin. 

  

Tässähän tämä nyt! Oliko sopivan pituinen ja sopivaa tahtia etenevä? Pitäisikö olla pidempi tai hidastempoidempi? Oliko kuvailua sopivasti vai pitäisikö sitä olla vieläkin enemmän? Kaiken kaikkiaan, mitä mieltä olet?

Jos vaivauduit lukemaan tänne asti, olisin erittäin kiitollinen kommentistasi! :)