Toinen luku valmis!

Noniin, vihdoin sain tämän toisen luvun täysin valmiiksi. Julkaisen sen tuonne romaani -sivulle, mutta koska kuitenkin jotkut ovat laiskoja linkkaamaan siitä, julkaisen sen myös tähän :D Lukuiloa! ;)

2. Luku

”Uskoakseni tarkoituksesi on lähteä tällä pysäkillä.”

                      Lauseen alkuosa kuulosti vaimealta ja unen sumentamalta. Heräillessäni tiedostin lämpimän tunteen ihollani. Raotin hieman suttuisia silmiäni ja näin suuren käden lepäämässä sirolla olkapäälläni.

                      Nostin varovaisesti katseeni ja näin tuntemattoman pojan katselevan minua vaaleanharmailla silmillään. Hänen sysimustat kiiltävät hiuksensa kehystivät korkeita poskipäitä ja pehmensivät hänen kovia kasvonpiirteitä pienellä kiharuudellaan. Vastakohdan mustille hiuksille loi hänen kalpea ihonsa. Hän oli kumartuneena ylleni ja hymyili täyteläisillä huulillaan.

                      Unen pöpperössä yritin saada jotain järkevää sanottavaa suustani, mutta pojan katse söi sanani ja päädyin tuijottamaan häntä typertyneenä huulet raollaan hiljaisuuden vallitessa.

                      Poika naurahti hämmennykselleni paljastaen valkoisen hammasrivistön. Painoin pääni alas punastuessani. Tunsin pojan hykertelevän naurun kasvoillani.

                      ”Oletko tulossa vai et?”

                      Katsahdin ulos ikkunasta, josta lämmin auringonvalo suodattui kalpealle iholleni. Bussi oli pysähtynyt pysäkille, jolla minun oli määrä nousta kyydistä. Tein nopean tilannekatsauksen pääni sisällä, ja samalla hypähdin penkistä ylös tipauttaen pojan käden olkapäältäni. Hänen kosketuksensa irtaantuessa minusta tunsin pienen pettymyksen piikin rinnassani.

                      ”Olen tulossa”, sanoin ja kiilasin hänen ohitseen bussin ahtaalla käytävällä.

Kuulin pojan hyppäävän kevyesti perässäni ulos bussista. Aurinko häikäisi kasvojani saaden silmäni siristelemään.

”Jäikö yöunet vähiin?” Pojan ääni kuulosti leikittelevältä. Käännyin katsomaan hänen nauravaista suutaan ja säkenöiviä silmiään. Kurtistin kulmiani, enkä vastannut hänen kysymykseensä. Olin aina ollut epäileväinen uusien ihmisten suhteen.

Katsoin häntä hetken vakava ilme kasvoillani, kunnes käänsin katseeni pois.

”En ole nähnyt sinua aikaisemmin.” Sanoin sen hiemaan kysyvään sävyyn. Kävelin eteenpäin harmaalla kadulla poika seuraten rennosti vieressäni.

”Olen uusi” Hän ei lakannut hymyilemästä. Hänen ystävällisyytensä teki oloni vieläkin epäilevämmäksi. Ja myös kihelmöivä tunne, jonka hänen hymynsä aiheutti minussa. Katselin tien laidalla kasvavaa ruohoa, joka oli alkanut vihertämään. Keltaiset leskenlehdet puskivat mullasta maalaten maisemaa kevääksi. Poika ei näyttänyt välittävän hieman torjuvasta asenteestani – jota yritin kovasti pitää yllä - vaan jatkoi iloista ja hymyilevää jutteluaan.

                      ”Nimeni on Case.” Hän sanoi sen korostuksella, josta tajusin hänen odottavan vastausta tähän, vaikkei se ollutkaan kysymys. Hän katsahti minuun odottavasti ja vilkaisin sivusilmällä hänen pukeutumistaan.

                      Hänellä oli yllään laventelin värinen pehmeästi laskeutuva flanelli, jonka kangas hohti hieman auringonvalossa. Tummat farkut ja mustat sopivan teräväkärkiset nahkakengät korostivat hänen tyylikkyyttään. Myönsin mielessäni hänen olevan aika komea. Erittäin komea – alitajuntani korjasi. Auringonpaiste häikäisi pojan kasvoja, mutta hän ei siristellyt silmiään tuijottaessaan minua.

                      En silti antaisi hänen perittyjen geeniensä – vaikka kuinka häikäisevät ne olivatkaan - vaikuttaa mielipiteeseeni hänestä.

                      Pienen hetken hiljaisuuden jälkeen myönnyin vastaamaan: ”Corey.”

                      Casen suu levisi iloiseen virnistykseen. Hän pujotti kalpeat kätensä farkkujensa taskuun katsahtaen samalla minuun. ”Hetken jo mietin, aioitko vastata ollenkaan.” Annoin hänelle pienen palan hymystäni kohottamalla hieman suupieliäni.

                       ”Ajattelin sen olevan liian töykeää, koska olet uusi”, sanoin, ja poika katsoi minua huvittuneena. Torjuvuuteni taisi saada hänet vain sitäkin innokkaammaksi. Hän selvästi halusi saada minut lämpenemään.

                      Hän saisi tehdä kovasti töitä sen eteen, hykertelin hymyillen mielessäni. Kesken ajatukseni vilkaisin tahattomasti Caseen, mutta kun silmäni kohtasivat hänet, huomasin pojan jo katselevan minua. Hänen hopeiset silmänsä hohtivat auringonvalossa, kuin kirkas kuu ja tuikkivat tähdet mustaa yötaivasta vasten. Hetkeksi uppouduin niiden kätkemiin salaisuuksiin, kunnes käänsin katseeni hämilläni pois.

                      Kaivelin kännykän taskustani ja kauhistuin. En ollut tajunnut kellon olevan niin paljon, ja kirosin hiljaa mielessäni. Huomasin värikkään perhosen liitelevän aivan silmieni edestä.

                      ”No, kiitos herättämisestä”, sanoin hymyillen Caselle. Olin sen hänelle velkaa. Pinkaisin juoksuun ja ennen kuin poika tajusikaan, olin jo monen metrin päässä hänestä. Juostessani kuvittelin ihmettelevän ilmeen Casen kasvoilla, ja suuni jännittyi omahyväiseen virnistykseen.

                      ”Nähdään, Corey!” Kuulin Casen huutavan kantavalla äänellä perääni. Mutisin vastaukseni puoliääneen hymyillen: ”Toivo vaan.”

                      Juoksin koulun harmaata käytävää pitkin niin nopeasti kuin pystyin. Ihmiset olivat jo kaikonneet tunneilleen ja käytävät ammottivat tyhjyyttään. Uskonnonopettajan Rebecca Gladwinin luokkahuoneen ovi oli vielä auki, ja helpotuksen tunne valtasi mieleni – vain hetkeksi. Näin kymmenen metrin matkan päästä, kuinka se alkoi sulkeutua pahaenteisesti. Juuri ennen kuin ovi olisi pamahtanut kiinni nenäni edestä ja aiheuttanut poissaolomerkinnän, työnsin käteni jäljellä olevaan rakoon pysäyttäen sen liikkeen. Huokaisin helpotuksesta.

                      Rebecca avasi hitaasti oven huomatessaan käteni sen välissä. Hän katsoi minua puoliksi huvittuneena, puoliksi ärtyneenä.

                      ”Toivottavasti olet edes lukenut läksysi”, hän sanoi pitäen äänensä vakavana. Nyökkäsin hänelle ja livahdin omalle paikalleni luokan etuosaan parhaan ystäväni Kennan viereen. Hän katsoi punaista naamaani kulmat koholla. Pudistin päätäni ja muodostin huulilleni sanat: ”Selitän myöhemmin.”

                      Tunnin aikana ajatukseni harhailivat. Katselin luokkahuoneen etuseinää koristavaa ruskeaa liitutaulua, ja Rebeccan valkoisella liidulla kirjoitetut muistiinpanot syrjäyttäen täytin sen omilla mielikuvitukseni värikkäillä koukeroilla.

                      En ollut varma, mitä minun olisi pitänyt ajatella viime yöstä.  Pelätä – alitajuntani kuiskasi minulle.

                      Mutta en pelännyt.

                      Ehkä se johtui siitä, ettei mitään ollut loppujenlopuksi tapahtunut.

                      Tai sitten se johtui siitä tunteesta, jonka miehen vaarallinen mutta kiivas katse oli aiheuttanut minussa. En kai oikeasti sanonut sitä?

                      Yritin syrjäyttää jälkimmäisenä mieleeni tulleen vaihtoehdon, ja palata ensimmäiseen. Se oli turhaa, ja huokaisin. Huomasin jälleen Kennan kysyvän katseen ja kohonneet kulmakarvat. Hän pukkasi minua kevyesti käsivarteen.

                      ”Alan todella huolestua.” Hän sanoi kumartuen lähemmäs minua ilman minkäänlaista huolestunutta sävyä äänessään.

                      ”Tiedän, että haluat kuulla juorut ensimmäisenä, ja lupaan että kuulet.” Kuiskasin sen aivan hiljaa, mutta huomasin silti opettajan mulkaisevan minua. Minä puolestaan mulkaisin vieressäni virnuilevaa ystävääni.

                      ”Haluaisitko kertoa asiasi koko luokalle, Corey?” Rebecca sanoi sen kantavalla äänellä tuijottaen minua. Myös osa oppilaista kääntyi katsomaan minuun. Tunsin Kennan hykertelevän vieressäni.

                      Pudistin päätäni. Rebecca nosti kulmakarvojaan ja sanoi olevinaan yllättyneenä: ”Niinkö? No, siinä tapauksessa voitkin vastata kysymykseen.” Hän piti pienen tauon, jonka aikana veti ilmaa keuhkoihinsa. ”Miksi arvelet ihmisten luoneen Jumalansa?” Kurtistin hieman kulmakarvojani hänen kysymykselleen. Odottaessaan vastaustani nuorehko naisopettaja vilkaisi hopeista rannekelloaan merkitsevästi.

                      ”Ennen kuin oli tiede, ihmiset uskoivat kaiken olevan mahdollista, koska mitään ei pystytty todistamaan mahdottomaksi. Siksi ihmiset halusivat jonkun suojelemaan heitä pahalta.”

                      Opettaja hieraisi leukaansa ennen kuin laski kätensä lantiolleen. ”Mielenkiintoinen vastaus”, hän sanoi, ”Mutta mistä pystyt nykypäivänäkään todistamaan jonkun asian olevan mahdotonta?”

                      Suuni raottui, mutta en saanut mitään sanaa ilmoille. Opettaja katsoi minua omahyväinen hymy huulillaan.

                      ”Lue ensi kerralla paremmin läksysi. Tule ajoissa paikalle. Kuuntele tunnilla opetusta.” Hän hieroi käsiään yhteen edessään ja vilkaisi niitä nopeasti, ennen kuin laski ne hitaasti takaisin lanteilleen. Hän nosti jälleen omahyväisen katseensa minuun: ”Muuten minulla on tarpeeksi syitä erottaa sinut tältä kurssilta.”

                      Katselin eteeni tyrmistyneenä. Huomasin Kennan anteeksipyytävän katseen, kun hän kuiskasi korvaani: ”Sori.”

                      Opettaja kääntyi tuijottamaan Kennaa. Tämä huomasi Rebeccan vihaisen katseen ja hymyili hänelle kilttinä tyttönä. Sekunnin murto-osan olisin voinut vannoa opettajan pyörittelevän silmiään.

                      ”Sama koskee myös sinua, Kenna.” Kenna näytti yhtä tyrmistyneeltä kuin minäkin, ja hymyilin salaa. Lopputunnin istuimme aivan hiljaa katseet suunnattuna opetukseen. Silti puolet siitä meni täysin korvieni ohi, kun mielessäni vaelsin aivan jossain muualla kun tässä harmaassa luokassa.

”Miten voit todistaa jonkun asian olevan mahdotonta?” Opettajan kommentti nakersi mieltäni. Mitä enemmän sitä mietin, sitä kammottavammaksi se muuttui mielikuvitukseni pimeissä syövereissä. Yllättäen harmaa luokkahuone oli muuttunut painajaiseksi täynnä kaikenlaisia luonnottomia, yliluonnollisia olentoja. Ravistin päätäni herättääkseni itseni. Kun olin karkottanut kammottavat kuvat mielestäni, kuvittelin sulkevani opettajan kommentin puiseen arkkuun, jossa oli vanha kultainen lukko. Suljin lukon varovasti suurella ruosteisella avaimella, jonka jälkeen heitin sen jonnekin loppumattomaan pimeyteen, mistä en ikinä löytäisi sitä.

                      Koululla oli pieni ja tumma kirjasto. Ikkunoista riippuivat paksut viininpunaiset verhot, ja tuolit oli verhoiltu samanvärisellä samettisella kankaalla. Lattia ja kirjahyllyt olivat tummaa puuta, mikä sai tilan näyttämään kotoisalta. Kun koko muu koulu oli kalsean harmaa, tämä huone kylpi loistokkuudessa. Arvelin, että kaikki koulun rahat oli käytetty vain tämän huoneen koristamiseen.

                      Sivelin kirjojen takakansia. Jotkut olivat pölyisiä, ja sipaisin ne puhtaiksi kädelläni. Pyyhin käteeni jääneen pölyn farkkuihini. Mutisin hiljaa itsekseni aakkosia, kun kuljin hitaasti hyllyä eteenpäin tarkentaen katseeni kirjailijoiden nimiin.

                      ”Oletko jo nähnyt äidinkielen uuden kurssisuunnitelman?”

                      Säpsähdin hereille ajatuksistani ja vetäisin sormeni nopeasti pois yhden kirjan takakannelta. Yritin epätoivoisesti pitää mielessäni kirjaimen, johon olin jäänyt, kun nostin katseeni puhujaan. 

                      Case nojasi mukavasti kirjahyllyn päähän virnuillen kiusoittelevasti. Hänen silmänsä hohtivat hopeisina, kun hän tuijotti minua. Nielaisin.

                      ”Niin mitä sanoitkaan?” Tunsin itseni idiootiksi, kun ääneni kuulosti oktaavin korkeammalta kuin normaalisti. Casen suupielet venyivät leveään hampaat paljastavaan hymyyn ja tunsin punan lehahtavan poskilleni. Annoin tummien hiusteni valahtaa kasvoilleni peittääkseni sen.

                      Poika ei irrottanut katsettaan minusta. Hän vangitsi silmäni itselleen, eikä antanut minun kääntää katsettani pois. Kasvoni tuntuivat olevan tulessa.

                      ”Oletko jo nähnyt äidinkielen uuden kurssisuunnitelman?” Hän sanoi sen pehmeästi, kuin peläten vanhojen kirjojen säikähtävän ääntään. Hänen vaaleanharmaita silmiään, jotka näyttivät kuin sulalta hopealta, kehystivät tuuheat mustat ripset. Ne olivat melkein yhtä mustat kuin hänen hiuksensa.

                      Rypistin hieman kulmakarvojani. ”En ole.” Uskaltauduin nostamaan käteni punaisen kirjan takakannelle ja jatkoin kirjojen selaamista. Yritin palauttaa mieleeni aakkosen, jossa olin ollut menossa. En saanut mieleeni muuta, kuin Casen kauniit hopeiset silmät, ja löin mielessäni itseäni poskelle. Nyt, ryhdistäydy. Jatkoin kirjojen selaamista sokeana. 

”Niin arvelinkin, ja olen iloinen, kun saan kertoa sen sinulle.” Nostin katseeni ylös kirjoista ja näin Casen kasvot vain parinkymmenen sentin päässä omistani. Olin huomaamattani liikkunut kirjahyllyä eteenpäin lähemmäs häntä. Tunsin pojan hengityksen kasvoillani, kun katsoin häntä silmiin. Jouduin taittamaan niskojani runsaasti taakse hänen pituutensa takia. Case hymyili. Hän näytti todella isolta siinä seistessään.

”Mitä saat kertoa minulle?” Yritin kaikin voimin pitää ääneni tasaisena, vaikka Casen heltymätön katse sai mieleni turraksi. Olin salaa ylpeä itsestäni, kun ääneni ei vavahdellut. Case kumartui lähemmäksi minua raottaen huuliaan. Aikomukseni oli astua askel taaksepäin, mutta sen sijaan pysyin täysin liikkumatta aloillani. Ihoni nousi kananlihalle, kun tunsin pojan hengityksen kasvojeni ja kaulani paljaalla iholla. Levitin hieman sieraimiani ja hengitin jännittynyttä ilmaa välissämme. Hän tuoksui metsälle ja… kanelille. Suljin silmäni vain hetkeksi keskittyäkseni tähän tuoksuun. Se tuntui kodilta. Turvalta.  

Case viivytti vielä hetken alkavaa lausettaan. Sitten hän kuiskasi ilmaan aivan hennosti: ”Tule, niin näytän.”

Hän on varmaan huumannut minut, mietin, kun seurasin poikaa käytäviä pitkin. Se ei ollut yhtään minun tyylistäni.  Katsahdin salaa hänen selkäänsä, ja mielessäni riisuin hänen paitansa paljastaen jänteikkään ja lihaksikkaan selän. Punastuin omille ajatuksilleni ja käänsin katseeni salavihkaisesti jalkoihini. Manasin mielessäni tätä uutta piirrettäni. En ollut koskaan ennen punastellut näin.

Meinasin törmätä Casen suureen selkään, kun en katsonut eteeni. Saatuani tasapainoni takaisin katsahdin poikaan kysyvästi. Hän huomasi sivusilmällä tuijotukseni ja kääntyi minuun päin. Tunsin väristyksen kehossani, kun hänen hopeiset silmänsä vangitsivat katseeni rautaisilla ketjuilla. Hän huomasi kysyvän ilmeeni, ja käänsi katseensa merkitsevästi eteenpäin. Seurasin hänen katsettaan, ja näin valkoisen tekstillä täytetyn lapun äidinkielenluokan ovessa.

                     

ÄIDINKIELENKURSSIN OPPILAAT!

Tarvitsette tulevalla kurssilla parit, jotka olen laatinut itse tähän paperiin. Kerron seuraavalla tunnilla lisää infoa, joten olkaa paikalla! Lukekaa listasta parinne. Jatkossa istutte aina tunneilla parinne viereen.

PS. Parien vaihtaminen EI ole mahdollista!!

Selasin katseellani listaa alaspäin. Nimiä oli paljon, ja mietin, kuinka mahtuisimme kaikki edes samaan luokkaan. Kun vihdoin pääsin oman nimeni kohdalle, hengitykseni pysähtyi.

Corey Powel                        Case Wheaton

Olin hetken aivan hiljaa ja vain tuijotin nimiä, jotka nauroivat päin naamaani. Tunsin salaa ilon pistoksen rinnassani, joka kurkotteli pienenä kihelmöintinä jokaiseen muuhunkin kehoni osaan. Työnsin kaikin voimin tunteen pois itsestäni.

”Mutta…” Mutisin sen hiljaa ja nousin kumartuneesta asennostani ylös tavoittaen Casen katseen. Hän katsoi minua toinen suupieli koholla. ”Enhän minä edes tunne sinua.” Pojan toinenkin suupieli nousi hymyyn, kun hän katsoi minua omahyväinen virne naamallaan. Hän nosti kätensä hetkeksi eteensä ja kosketti toisella isoa sormusta, joka lepäsi hänen oikean kätensä keskisormessa. Kuin hän olisi havahtunut huomaamaan toistavansa pinttynyttä tapaa, hän vilkaisi sormiaan ja laski kätensä nopeasti takaisin alas. Hän katsoi taas minuun järkkymättömästi hymyillen. ”Sittenhän sinulla on todella hyvä syy tutustua minuun.” Hän sanoi sen sellaisella kiusoittelevalla sävyllä, joka sai jälleen kerran vereni virtaamaan liian nopeasti ohuen kasvojen ihon alla.

”Tutustua sinuun?” Jälkimmäisen sanan kohdalla kasvoni muuttuivat epämääräiseksi virnistykseksi. Tuijotin poikaa tyrmistyneenä, ja hän nauroi hiljaa. Hän katsoi minuun virnuillen. ”Ei se nyt niin kauheaa voi olla”, hän sanoi sen nauraen eikä hellittänyt katsettaan minusta. Hänen valkoinen hammasrivistönsä sai polveni notkumaan pahaenteisesti. Ennen kuin olisin valunut sulana hyytelönä pojan jalkojen juureen, käännyin kannoillani ja lähdin kävelemään leuka pystyssä käytävää pitkin poispäin. Huomasin parin ihmisen katselevan kiinnostuneina tätä välikohtausta, ja tuhahdin hiljaa.

Mietin kaikkia seuraavia äidinkielentunteja, jotka istuisin Casen vieressä, ja kihelmöivä tunne palasi jälleen kehooni. Vedin keuhkoni hitaasti täyteen ilmaa, jonka jälkeen puuskahdin raskaasti päästäen hiilidioksidin vapauteen. Minun täytyisi oppia hillitsemään itseni hänen seurassaan. Huokaisin jälleen. Se tulisi olemaan helpommin sanottu kuin tehty.

Pyörittelin lusikkaa kahvissani, johon oli laitettu lisänä makeaa kermavaahtoa. Töppäsin lusikan kiemuraiseen kermavaahtokasaan, jonka jälkeen työnsin sen varovasti suuhuni. Kerma suli kielelleni, jonka jälkeen hörppäsin varovasti kuumaa ja kitkerää kahvia. Valkoinen kahvikuppi kädessäni katsahdin ikkunasta ulos. Tummat pilvet olivat vyöryneet salakavalasti auringon eteen peittäen sen hymyilevän valon.

Pienenä olin luullut, että sade johtui siitä, kun aurinko itki suruaan jouduttuaan pilvien saartamaksi. Ala-asteella sain tietää sateen oikean luonteen, enkä halunnut uskoa sitä. Muistan, kuinka uhmakkaasti mielikuvitukseeni uskoen raapustin valkoiselle koepaperille oman käsitykseni sateesta. Sen jälkeen minulle sanottiin, että minun pitäisi unohtaa lasten leikit ja keskittyä siihen, mikä oli todellista.

Uskoin myös keijuihin. Nauroin paljon, koska se antoi keijulle elämän. Toivoin aina näkeväni oikean keijun, ja kuvittelin, kuinka pieni keiju tuli hakemaan pudonneen maitohampaani pehmeän tyynyni alta nukkuessani. Valvoin salaa koko yön. Yöllä huoneeni ovi avautui keltainen valorantu jäljessään ja äitini hiippaili huoneeseen vieden hampaan tyynyni alta. Seuraavana päivänä sanoin vihaisena äidille, että hän oli vienyt keijulta hampaan. Silloin hän kertoi minulle, ettei keijuja ole olemassa. Usko mielikuvitukseeni horjui jälleen.

Opittuani lukemaan olin täysin varma, että täysikuun aikaan metsässä vaelsi yksinäinen ihmissusi, ja kaupungin pimeillä kujilla vampyyrit imivät verta uhriensa kaulavaltimoista. Olin varma, että toinen maailma oli aina ollut olemassa. Se ei vain koskaan näyttäytyisi. Mutta se oli olemassa, jossain. Halusin uskoa siihen.

Ja olin aina halunnut olla osa sitä.

Havahduin mietteistäni, kun pyöreä puinen pöytä tärähti. Kenna istahti vastapäätäni kovalle tuolille asettaen laukkunsa sen selkänojalle. Kädessään hänellä oli valkoinen kahvikuppi, jonka sisältö oli sama kuin omani. Katsahdin nopeasti kahviini ja huomasin kermavaahdon sulaneen epämääräiseksi mössöksi maitokahvin pinnalle. Hörppäsin sitä katsoen samalla Kennaa kulmieni alta. Hän katsoi minua syyllistävästi.

”Miksi minä kuulen aina viimeisenä?” Hän sanoi sen katkerasti, vaikka tiesin, ettei hän oikeasti ollut vihainen. Laskin kahvikupin huuliltani tummanruskealle pöydälle. ”Kuulet mitä?” Kenna katsoi minua silmät pyöreinä ja pamautti kätensä pöydälle. Kahvikuppini meinasi kaatua tärähdyksestä ja tartuin siihen molemmin käsin äidillisen suojelevasti.

Kenna pyöritti silmiään. ”Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan.” Hän katsoi silmiini ja nosti toista kulmakarvaansa merkitsevästi. ”Tapauksen nimi taisi olla...” Hän nosti toisen kätensä leualleen ja hieroi sitä etusormellaan. ”Case?” Henkäisin juuri hörpänneeni kahvin keuhkoihini ja rupesin yskimään kääntäen koko kahvilan katseet itseeni. Kun olin saanut yskittyä nesteen pois keuhkoistani, nostin katseeni jälleen Kennaan. Hän hymyili toinen kulmakarva yhä koholla. ”Mitä hänestä?” Yskähdin lauseen lopussa.

Kenna nosti kulmakarvaansa vielä enemmän. En edes tiennyt, miten hän pystyi siihen. Hänen vaaleat hiuksensa ylsivät hieman olkapäiden yli.

”Mitä siitä, että olet saanut äidinkielen pariksesi varmasti maailman seksikkäimmän miehen, joka ilmiselvästi palvoo sinua, enkä minä ole ensimmäinen, joka siitä kuulee!?” No, ainakin nyt koko kahvila tiesi asiasta.

”Saat sen kuulostamaan jotenkin isolta jutulta.” Sanoin sen ääni tyynenä, toisin kuin Kenna, joka ei meinannut pysyä aloillaan huteralla tuolilla, joka keikkui pahaenteisesti hänen allaan. Tosin minun oli pakko myöntää, että Casen ajatteleminen teki oloni levottomaksi. Huomasin sykkeeni nousseen, ja yritin hengittää tasaisesti. Mitä enemmän yritin karkottaa Casen kasvot mielestäni, sitä hankalampaa siitä tuli. Huokaisin. Miten pystyisin hillitsemään itseni hänen seurassaan, kun en pystynyt hillitsemään edes ajatuksiani hänen poissa ollessaan?

”Miten aioit hoitaa tämän?” Kenna oli kumartunut lähemmäs minua ja sanoi sen hiljaa niin, ettei kukaan muu vain kuullut. Katsoin häntä hetken suu auki. ”Niin mitä?” Kenna pyöräytti silmiään vastaukselleni. Hän kumartui taas lähemmäs ja kuiskasi korvani juureen: ”Aioitko edetä hitaasti vai mennä suoraan tosi hommiin?”

Katsoin Kennaa suu auki. Kun tajusin hänen lauseensa, löin häntä olkapäähän. ”Au!” Hän painoi toisen kätensä kohtaan, johon olin lyönyt ja manasi hiljaa itsekseen.

”Ei tässä puhuta mistään etenemisestä, vaan siitä, miten tästä päästään pois!” Nyt Kenna katsoi minua suu auki. Hän oli kuin juuri saanut kovan iskun päähänsä, eikä olkapäähänsä. ”Et kai ole tosissasi?” Katsoin häntä vakavana ja hän nojautui penkin selkänojaa vasten kauemmas minusta. Hän nosti kätensä ylös eteensä puolustelevasti. ”Okei sitten. Eli siis tilanne on nyt se, että minun täytyy auttaa sinua pääsemään eroon Case Wheatonista?” Olisin jälleen lyönyt häntä, jos olisin yltänyt. Nimen toisteleminen ei auttanut yhtään rauhoittamaan nopeasti pumppailevaa sydäntäni.  

Nyökkäsin ankarasti, ja Kenna alkoi pyörittelemään päätään. ”En aio auttaa sinua noin järjettömässä asiassa.” Hän katsahti nopeasti siroa rannekelloaan. ”Ja nyt minulla alkaa soittoharjoitukset.” Sen sanottuaan hän nousi ylös tuolista ja nappasi laukkunsa sen selkänojalta. Tunsin suuni loksahtaneen jälleen auki ja napsautin sen nopeasti kiinni. Ennen poistumistaan Kenna huikkasi vielä: ”Mutta toivotan onnea äidinkielentunteihin!” Hän vinkkasi silmää ja astui ulos kaatosateeseen.

Tunsin vieressäni istuvan vanhan pariskunnan katseet itsessäni, kun kaadoin loput viilenneestä kahvista kurkkuuni ja juoksin kahvilan ruskeasta ovesta ulos.