2.
Luku
”Uskoakseni tarkoituksesi on lähteä tällä pysäkillä.”
Lauseen
alkuosa kuulosti vaimealta ja unen sumentamalta. Heräillessäni tiedostin
lämpimän tunteen ihollani. Raotin hieman suttuisia silmiäni ja näin suuren
käden lepäämässä sirolla olkapäälläni.
Nostin
varovaisesti katseeni ja näin tuntemattoman pojan katselevan minua vaaleanharmailla
silmillään. Hänen sysimustat kiiltävät hiuksensa kehystivät korkeita poskipäitä
ja pehmensivät hänen kovia kasvonpiirteitä pienellä kiharuudellaan. Vastakohdan
mustille hiuksille loi hänen kalpea ihonsa. Hän oli kumartuneena ylleni ja
hymyili täyteläisillä huulillaan.
Unen
pöpperössä yritin saada jotain järkevää sanottavaa suustani, mutta pojan katse
söi sanani ja päädyin tuijottamaan häntä typertyneenä huulet raollaan
hiljaisuuden vallitessa.
Poika
naurahti hämmennykselleni paljastaen valkoisen hammasrivistön. Painoin pääni
alas punastuessani. Tunsin pojan hykertelevän naurun kasvoillani.
”Oletko
tulossa vai et?”
Katsahdin
ulos ikkunasta, josta lämmin auringonvalo suodattui kalpealle iholleni. Bussi
oli pysähtynyt pysäkille, jolla minun oli määrä nousta kyydistä. Tein nopean tilannekatsauksen
pääni sisällä, ja samalla hypähdin penkistä ylös tipauttaen pojan käden
olkapäältäni. Hänen kosketuksensa irtaantuessa minusta tunsin pienen
pettymyksen piikin rinnassani.
”Olen
tulossa”, sanoin ja kiilasin hänen ohitseen bussin ahtaalla käytävällä.
Kuulin
pojan hyppäävän kevyesti perässäni ulos bussista. Aurinko häikäisi kasvojani
saaden silmäni siristelemään.
”Jäikö
yöunet vähiin?” Pojan ääni kuulosti leikittelevältä. Käännyin katsomaan hänen
nauravaista suutaan ja säkenöiviä silmiään. Kurtistin kulmiani, enkä vastannut
hänen kysymykseensä. Olin aina ollut epäileväinen uusien ihmisten suhteen.
Katsoin
häntä hetken vakava ilme kasvoillani, kunnes käänsin katseeni pois.
”En ole
nähnyt sinua aikaisemmin.” Sanoin sen hiemaan kysyvään sävyyn. Kävelin
eteenpäin harmaalla kadulla poika seuraten rennosti vieressäni.
”Olen uusi”
Hän ei lakannut hymyilemästä. Hänen ystävällisyytensä teki oloni vieläkin
epäilevämmäksi. Ja myös kihelmöivä tunne,
jonka hänen hymynsä aiheutti minussa. Katselin tien laidalla kasvavaa
ruohoa, joka oli alkanut vihertämään. Keltaiset leskenlehdet puskivat mullasta
maalaten maisemaa kevääksi. Poika ei näyttänyt välittävän hieman torjuvasta
asenteestani – jota yritin kovasti pitää yllä - vaan jatkoi iloista ja
hymyilevää jutteluaan.
”Nimeni
on Case.” Hän sanoi sen korostuksella, josta tajusin hänen odottavan vastausta
tähän, vaikkei se ollutkaan kysymys. Hän katsahti minuun odottavasti ja
vilkaisin sivusilmällä hänen pukeutumistaan.
Hänellä
oli yllään laventelin värinen pehmeästi laskeutuva flanelli, jonka kangas hohti
hieman auringonvalossa. Tummat farkut ja mustat sopivan teräväkärkiset
nahkakengät korostivat hänen tyylikkyyttään. Myönsin mielessäni hänen olevan
aika komea. Erittäin komea –
alitajuntani korjasi. Auringonpaiste häikäisi pojan kasvoja, mutta hän ei
siristellyt silmiään tuijottaessaan minua.
En
silti antaisi hänen perittyjen geeniensä – vaikka kuinka häikäisevät ne
olivatkaan - vaikuttaa mielipiteeseeni hänestä.
Pienen
hetken hiljaisuuden jälkeen myönnyin vastaamaan: ”Corey.”
Casen
suu levisi iloiseen virnistykseen. Hän pujotti kalpeat kätensä farkkujensa
taskuun katsahtaen samalla minuun. ”Hetken jo mietin, aioitko vastata
ollenkaan.” Annoin hänelle pienen palan hymystäni kohottamalla hieman
suupieliäni.
”Ajattelin sen olevan liian töykeää, koska
olet uusi”, sanoin, ja poika katsoi minua huvittuneena. Torjuvuuteni taisi
saada hänet vain sitäkin innokkaammaksi. Hän selvästi halusi saada minut lämpenemään.
Hän saisi tehdä kovasti töitä sen eteen,
hykertelin hymyillen mielessäni. Kesken ajatukseni vilkaisin tahattomasti
Caseen, mutta kun silmäni kohtasivat hänet, huomasin pojan jo katselevan minua.
Hänen hopeiset silmänsä hohtivat auringonvalossa, kuin kirkas kuu ja tuikkivat
tähdet mustaa yötaivasta vasten. Hetkeksi uppouduin niiden kätkemiin
salaisuuksiin, kunnes käänsin katseeni hämilläni pois.
Kaivelin
kännykän taskustani ja kauhistuin. En ollut tajunnut kellon olevan niin paljon,
ja kirosin hiljaa mielessäni. Huomasin värikkään perhosen liitelevän aivan
silmieni edestä.
”No,
kiitos herättämisestä”, sanoin hymyillen Caselle. Olin sen hänelle velkaa.
Pinkaisin juoksuun ja ennen kuin poika tajusikaan, olin jo monen metrin päässä
hänestä. Juostessani kuvittelin ihmettelevän ilmeen Casen kasvoilla, ja suuni
jännittyi omahyväiseen virnistykseen.
”Nähdään,
Corey!” Kuulin Casen huutavan kantavalla äänellä perääni. Mutisin vastaukseni
puoliääneen hymyillen: ”Toivo vaan.”
Juoksin
koulun harmaata käytävää pitkin niin nopeasti kuin pystyin. Ihmiset olivat jo
kaikonneet tunneilleen ja käytävät ammottivat tyhjyyttään. Uskonnonopettajan
Rebecca Gladwinin luokkahuoneen ovi oli vielä auki, ja helpotuksen tunne
valtasi mieleni – vain hetkeksi. Näin kymmenen metrin matkan päästä, kuinka se
alkoi sulkeutua pahaenteisesti. Juuri ennen kuin ovi olisi pamahtanut kiinni
nenäni edestä ja aiheuttanut poissaolomerkinnän, työnsin käteni jäljellä
olevaan rakoon pysäyttäen sen liikkeen. Huokaisin helpotuksesta.
Rebecca
avasi hitaasti oven huomatessaan käteni sen välissä. Hän katsoi minua puoliksi
huvittuneena, puoliksi ärtyneenä.
”Toivottavasti
olet edes lukenut läksysi”, hän sanoi pitäen äänensä vakavana. Nyökkäsin
hänelle ja livahdin omalle paikalleni luokan etuosaan parhaan ystäväni Kennan
viereen. Hän katsoi punaista naamaani kulmat koholla. Pudistin päätäni ja
muodostin huulilleni sanat: ”Selitän
myöhemmin.”
Tunnin aikana ajatukseni harhailivat. Katselin
luokkahuoneen etuseinää koristavaa ruskeaa liitutaulua, ja Rebeccan valkoisella
liidulla kirjoitetut muistiinpanot syrjäyttäen täytin sen omilla
mielikuvitukseni värikkäillä koukeroilla.
En
ollut varma, mitä minun olisi pitänyt ajatella viime yöstä. Pelätä –
alitajuntani kuiskasi minulle.
Mutta
en pelännyt.
Ehkä
se johtui siitä, ettei mitään ollut loppujenlopuksi tapahtunut.
Tai
sitten se johtui siitä tunteesta, jonka miehen vaarallinen mutta kiivas katse
oli aiheuttanut minussa. En kai oikeasti
sanonut sitä?
Yritin
syrjäyttää jälkimmäisenä mieleeni tulleen vaihtoehdon, ja palata ensimmäiseen.
Se oli turhaa, ja huokaisin. Huomasin jälleen Kennan kysyvän katseen ja
kohonneet kulmakarvat. Hän pukkasi minua kevyesti käsivarteen.
”Alan
todella huolestua.” Hän sanoi kumartuen lähemmäs minua ilman minkäänlaista huolestunutta
sävyä äänessään.
”Tiedän,
että haluat kuulla juorut ensimmäisenä, ja lupaan että kuulet.” Kuiskasin sen
aivan hiljaa, mutta huomasin silti opettajan mulkaisevan minua. Minä puolestaan
mulkaisin vieressäni virnuilevaa ystävääni.
”Haluaisitko
kertoa asiasi koko luokalle, Corey?” Rebecca sanoi sen kantavalla äänellä
tuijottaen minua. Myös osa oppilaista kääntyi katsomaan minuun. Tunsin Kennan
hykertelevän vieressäni.
Pudistin
päätäni. Rebecca nosti kulmakarvojaan ja sanoi olevinaan yllättyneenä: ”Niinkö?
No, siinä tapauksessa voitkin vastata kysymykseen.” Hän piti pienen tauon,
jonka aikana veti ilmaa keuhkoihinsa. ”Miksi arvelet ihmisten luoneen
Jumalansa?” Kurtistin hieman kulmakarvojani hänen kysymykselleen. Odottaessaan
vastaustani nuorehko naisopettaja vilkaisi hopeista rannekelloaan
merkitsevästi.
”Ennen
kuin oli tiede, ihmiset uskoivat kaiken olevan mahdollista, koska mitään ei
pystytty todistamaan mahdottomaksi. Siksi ihmiset halusivat jonkun suojelemaan
heitä pahalta.”
Opettaja
hieraisi leukaansa ennen kuin laski kätensä lantiolleen. ”Mielenkiintoinen
vastaus”, hän sanoi, ”Mutta mistä pystyt nykypäivänäkään todistamaan jonkun
asian olevan mahdotonta?”
Suuni
raottui, mutta en saanut mitään sanaa ilmoille. Opettaja katsoi minua omahyväinen
hymy huulillaan.
”Lue
ensi kerralla paremmin läksysi. Tule ajoissa paikalle. Kuuntele tunnilla
opetusta.” Hän hieroi käsiään yhteen edessään ja vilkaisi niitä nopeasti, ennen
kuin laski ne hitaasti takaisin lanteilleen. Hän nosti jälleen omahyväisen katseensa
minuun: ”Muuten minulla on tarpeeksi syitä erottaa sinut tältä kurssilta.”
Katselin
eteeni tyrmistyneenä. Huomasin Kennan anteeksipyytävän katseen, kun hän
kuiskasi korvaani: ”Sori.”
Opettaja
kääntyi tuijottamaan Kennaa. Tämä huomasi Rebeccan vihaisen katseen ja hymyili
hänelle kilttinä tyttönä. Sekunnin murto-osan olisin voinut vannoa opettajan
pyörittelevän silmiään.
”Sama
koskee myös sinua, Kenna.” Kenna näytti yhtä tyrmistyneeltä kuin minäkin, ja
hymyilin salaa. Lopputunnin istuimme aivan hiljaa katseet suunnattuna
opetukseen. Silti puolet siitä meni täysin korvieni ohi, kun mielessäni vaelsin
aivan jossain muualla kun tässä harmaassa luokassa.
”Miten voit todistaa jonkun asian olevan
mahdotonta?” Opettajan
kommentti nakersi mieltäni. Mitä enemmän sitä mietin, sitä kammottavammaksi se
muuttui mielikuvitukseni pimeissä syövereissä. Yllättäen harmaa luokkahuone oli
muuttunut painajaiseksi täynnä kaikenlaisia luonnottomia, yliluonnollisia
olentoja. Ravistin päätäni herättääkseni itseni. Kun olin karkottanut
kammottavat kuvat mielestäni, kuvittelin sulkevani opettajan kommentin puiseen
arkkuun, jossa oli vanha kultainen lukko. Suljin lukon varovasti suurella
ruosteisella avaimella, jonka jälkeen heitin sen jonnekin loppumattomaan
pimeyteen, mistä en ikinä löytäisi sitä.
Koululla
oli pieni ja tumma kirjasto. Ikkunoista riippuivat paksut viininpunaiset verhot,
ja tuolit oli verhoiltu samanvärisellä samettisella kankaalla. Lattia ja
kirjahyllyt olivat tummaa puuta, mikä sai tilan näyttämään kotoisalta. Kun koko
muu koulu oli kalsean harmaa, tämä huone kylpi loistokkuudessa. Arvelin, että
kaikki koulun rahat oli käytetty vain tämän huoneen koristamiseen.
Sivelin
kirjojen takakansia. Jotkut olivat pölyisiä, ja sipaisin ne puhtaiksi
kädelläni. Pyyhin käteeni jääneen pölyn farkkuihini. Mutisin hiljaa itsekseni
aakkosia, kun kuljin hitaasti hyllyä eteenpäin tarkentaen katseeni
kirjailijoiden nimiin.
”Oletko
jo nähnyt äidinkielen uuden kurssisuunnitelman?”
Säpsähdin
hereille ajatuksistani ja vetäisin sormeni nopeasti pois yhden kirjan
takakannelta. Yritin epätoivoisesti pitää mielessäni kirjaimen, johon olin
jäänyt, kun nostin katseeni puhujaan.
Case
nojasi mukavasti kirjahyllyn päähän virnuillen kiusoittelevasti. Hänen silmänsä
hohtivat hopeisina, kun hän tuijotti minua. Nielaisin.
”Niin
mitä sanoitkaan?” Tunsin itseni idiootiksi, kun ääneni kuulosti oktaavin korkeammalta
kuin normaalisti. Casen suupielet venyivät leveään hampaat paljastavaan hymyyn
ja tunsin punan lehahtavan poskilleni. Annoin tummien hiusteni valahtaa
kasvoilleni peittääkseni sen.
Poika
ei irrottanut katsettaan minusta. Hän vangitsi silmäni itselleen, eikä antanut
minun kääntää katsettani pois. Kasvoni tuntuivat olevan tulessa.
”Oletko
jo nähnyt äidinkielen uuden kurssisuunnitelman?” Hän sanoi sen pehmeästi, kuin
peläten vanhojen kirjojen säikähtävän ääntään. Hänen vaaleanharmaita silmiään,
jotka näyttivät kuin sulalta hopealta, kehystivät tuuheat mustat ripset. Ne
olivat melkein yhtä mustat kuin hänen hiuksensa.
Rypistin
hieman kulmakarvojani. ”En ole.” Uskaltauduin nostamaan käteni punaisen kirjan
takakannelle ja jatkoin kirjojen selaamista. Yritin palauttaa mieleeni
aakkosen, jossa olin ollut menossa. En saanut mieleeni muuta, kuin Casen
kauniit hopeiset silmät, ja löin mielessäni itseäni poskelle. Nyt, ryhdistäydy. Jatkoin kirjojen
selaamista sokeana.
”Niin
arvelinkin, ja olen iloinen, kun saan kertoa sen sinulle.” Nostin katseeni ylös
kirjoista ja näin Casen kasvot vain parinkymmenen sentin päässä omistani. Olin
huomaamattani liikkunut kirjahyllyä eteenpäin lähemmäs häntä. Tunsin pojan
hengityksen kasvoillani, kun katsoin häntä silmiin. Jouduin taittamaan
niskojani runsaasti taakse hänen pituutensa takia. Case hymyili. Hän näytti
todella isolta siinä seistessään.
”Mitä saat kertoa minulle?” Yritin kaikin
voimin pitää ääneni tasaisena, vaikka Casen heltymätön katse sai mieleni
turraksi. Olin salaa ylpeä itsestäni, kun ääneni ei vavahdellut. Case kumartui
lähemmäksi minua raottaen huuliaan. Aikomukseni oli astua askel taaksepäin,
mutta sen sijaan pysyin täysin liikkumatta aloillani. Ihoni nousi kananlihalle,
kun tunsin pojan hengityksen kasvojeni ja kaulani paljaalla iholla. Levitin
hieman sieraimiani ja hengitin jännittynyttä ilmaa välissämme. Hän tuoksui
metsälle ja… kanelille. Suljin silmäni vain hetkeksi keskittyäkseni tähän
tuoksuun. Se tuntui kodilta. Turvalta.
Case
viivytti vielä hetken alkavaa lausettaan. Sitten hän kuiskasi ilmaan aivan
hennosti: ”Tule, niin näytän.”
Hän on varmaan huumannut minut, mietin, kun seurasin poikaa käytäviä pitkin. Se
ei ollut yhtään minun tyylistäni.
Katsahdin salaa hänen selkäänsä, ja mielessäni riisuin hänen paitansa
paljastaen jänteikkään ja lihaksikkaan selän. Punastuin omille ajatuksilleni ja
käänsin katseeni salavihkaisesti jalkoihini. Manasin mielessäni tätä uutta
piirrettäni. En ollut koskaan ennen punastellut näin.
Meinasin
törmätä Casen suureen selkään, kun en katsonut eteeni. Saatuani tasapainoni
takaisin katsahdin poikaan kysyvästi. Hän huomasi sivusilmällä tuijotukseni ja
kääntyi minuun päin. Tunsin väristyksen kehossani, kun hänen hopeiset silmänsä
vangitsivat katseeni rautaisilla ketjuilla. Hän huomasi kysyvän ilmeeni, ja
käänsi katseensa merkitsevästi eteenpäin. Seurasin hänen katsettaan, ja näin
valkoisen tekstillä täytetyn lapun äidinkielenluokan ovessa.
ÄIDINKIELENKURSSIN
OPPILAAT!
Tarvitsette tulevalla kurssilla parit, jotka olen
laatinut itse tähän paperiin. Kerron seuraavalla tunnilla lisää infoa, joten
olkaa paikalla! Lukekaa listasta parinne. Jatkossa istutte aina tunneilla
parinne viereen.
PS. Parien vaihtaminen EI ole mahdollista!!
Selasin
katseellani listaa alaspäin. Nimiä oli paljon, ja mietin, kuinka mahtuisimme kaikki
edes samaan luokkaan. Kun vihdoin pääsin oman nimeni kohdalle, hengitykseni
pysähtyi.
Corey
Powel Case Wheaton
Olin hetken
aivan hiljaa ja vain tuijotin nimiä, jotka nauroivat päin naamaani. Tunsin
salaa ilon pistoksen rinnassani, joka kurkotteli pienenä kihelmöintinä
jokaiseen muuhunkin kehoni osaan. Työnsin kaikin voimin tunteen pois itsestäni.
”Mutta…”
Mutisin sen hiljaa ja nousin kumartuneesta asennostani ylös tavoittaen Casen
katseen. Hän katsoi minua toinen suupieli koholla. ”Enhän minä edes tunne
sinua.” Pojan toinenkin suupieli nousi hymyyn, kun hän katsoi minua omahyväinen
virne naamallaan. Hän nosti kätensä hetkeksi eteensä ja kosketti toisella isoa
sormusta, joka lepäsi hänen oikean kätensä keskisormessa. Kuin hän olisi
havahtunut huomaamaan toistavansa pinttynyttä tapaa, hän vilkaisi sormiaan ja
laski kätensä nopeasti takaisin alas. Hän katsoi taas minuun järkkymättömästi
hymyillen. ”Sittenhän sinulla on todella hyvä syy tutustua minuun.” Hän sanoi
sen sellaisella kiusoittelevalla sävyllä, joka sai jälleen kerran vereni
virtaamaan liian nopeasti ohuen kasvojen ihon alla.
”Tutustua sinuun?” Jälkimmäisen sanan kohdalla
kasvoni muuttuivat epämääräiseksi virnistykseksi. Tuijotin poikaa
tyrmistyneenä, ja hän nauroi hiljaa. Hän katsoi minuun virnuillen. ”Ei se nyt
niin kauheaa voi olla”, hän sanoi sen nauraen eikä hellittänyt katsettaan minusta.
Hänen valkoinen hammasrivistönsä sai polveni notkumaan pahaenteisesti. Ennen
kuin olisin valunut sulana hyytelönä pojan jalkojen juureen, käännyin
kannoillani ja lähdin kävelemään leuka pystyssä käytävää pitkin poispäin.
Huomasin parin ihmisen katselevan kiinnostuneina tätä välikohtausta, ja
tuhahdin hiljaa.
Mietin
kaikkia seuraavia äidinkielentunteja, jotka istuisin Casen vieressä, ja
kihelmöivä tunne palasi jälleen kehooni. Vedin keuhkoni hitaasti täyteen ilmaa,
jonka jälkeen puuskahdin raskaasti päästäen hiilidioksidin vapauteen. Minun täytyisi oppia hillitsemään itseni
hänen seurassaan. Huokaisin jälleen. Se tulisi olemaan helpommin sanottu
kuin tehty.
Pyörittelin
lusikkaa kahvissani, johon oli laitettu lisänä makeaa kermavaahtoa. Töppäsin
lusikan kiemuraiseen kermavaahtokasaan, jonka jälkeen työnsin sen varovasti
suuhuni. Kerma suli kielelleni, jonka jälkeen hörppäsin varovasti kuumaa ja
kitkerää kahvia. Valkoinen kahvikuppi kädessäni katsahdin ikkunasta ulos.
Tummat pilvet olivat vyöryneet salakavalasti auringon eteen peittäen sen
hymyilevän valon.
Pienenä
olin luullut, että sade johtui siitä, kun aurinko itki suruaan jouduttuaan
pilvien saartamaksi. Ala-asteella sain tietää sateen oikean luonteen, enkä
halunnut uskoa sitä. Muistan, kuinka uhmakkaasti mielikuvitukseeni uskoen
raapustin valkoiselle koepaperille oman käsitykseni sateesta. Sen jälkeen
minulle sanottiin, että minun pitäisi unohtaa lasten leikit ja keskittyä
siihen, mikä oli todellista.
Uskoin myös
keijuihin. Nauroin paljon, koska se antoi keijulle elämän. Toivoin aina
näkeväni oikean keijun, ja kuvittelin, kuinka pieni keiju tuli hakemaan
pudonneen maitohampaani pehmeän tyynyni alta nukkuessani. Valvoin salaa koko
yön. Yöllä huoneeni ovi avautui keltainen valorantu jäljessään ja äitini
hiippaili huoneeseen vieden hampaan tyynyni alta. Seuraavana päivänä sanoin
vihaisena äidille, että hän oli vienyt keijulta hampaan. Silloin hän kertoi
minulle, ettei keijuja ole olemassa. Usko mielikuvitukseeni horjui jälleen.
Opittuani
lukemaan olin täysin varma, että täysikuun aikaan metsässä vaelsi yksinäinen
ihmissusi, ja kaupungin pimeillä kujilla vampyyrit imivät verta uhriensa
kaulavaltimoista. Olin varma, että toinen maailma oli aina ollut olemassa. Se
ei vain koskaan näyttäytyisi. Mutta se oli olemassa, jossain. Halusin uskoa siihen.
Ja olin
aina halunnut olla osa sitä.
Havahduin
mietteistäni, kun pyöreä puinen pöytä tärähti. Kenna istahti vastapäätäni
kovalle tuolille asettaen laukkunsa sen selkänojalle. Kädessään hänellä oli
valkoinen kahvikuppi, jonka sisältö oli sama kuin omani. Katsahdin nopeasti
kahviini ja huomasin kermavaahdon sulaneen epämääräiseksi mössöksi maitokahvin
pinnalle. Hörppäsin sitä katsoen samalla Kennaa kulmieni alta. Hän katsoi minua
syyllistävästi.
”Miksi minä
kuulen aina viimeisenä?” Hän sanoi sen katkerasti, vaikka tiesin, ettei hän
oikeasti ollut vihainen. Laskin kahvikupin huuliltani tummanruskealle pöydälle.
”Kuulet mitä?” Kenna katsoi minua silmät pyöreinä ja pamautti kätensä pöydälle.
Kahvikuppini meinasi kaatua tärähdyksestä ja tartuin siihen molemmin käsin
äidillisen suojelevasti.
Kenna
pyöritti silmiään. ”Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan.” Hän katsoi
silmiini ja nosti toista kulmakarvaansa merkitsevästi. ”Tapauksen nimi taisi
olla...” Hän nosti toisen kätensä leualleen ja hieroi sitä etusormellaan. ”Case?”
Henkäisin juuri hörpänneeni kahvin keuhkoihini ja rupesin yskimään kääntäen
koko kahvilan katseet itseeni. Kun olin saanut yskittyä nesteen pois
keuhkoistani, nostin katseeni jälleen Kennaan. Hän hymyili toinen kulmakarva
yhä koholla. ”Mitä hänestä?” Yskähdin lauseen lopussa.
Kenna nosti
kulmakarvaansa vielä enemmän. En edes tiennyt, miten hän pystyi siihen. Hänen
vaaleat hiuksensa ylsivät hieman olkapäiden yli.
”Mitä
siitä, että olet saanut äidinkielen pariksesi varmasti maailman seksikkäimmän
miehen, joka ilmiselvästi palvoo sinua, enkä minä ole ensimmäinen, joka siitä
kuulee!?” No, ainakin nyt koko kahvila
tiesi asiasta.
”Saat sen
kuulostamaan jotenkin isolta jutulta.” Sanoin sen ääni tyynenä, toisin kuin
Kenna, joka ei meinannut pysyä aloillaan huteralla tuolilla, joka keikkui
pahaenteisesti hänen allaan. Tosin minun oli pakko myöntää, että Casen
ajatteleminen teki oloni levottomaksi. Huomasin sykkeeni nousseen, ja yritin
hengittää tasaisesti. Mitä enemmän yritin karkottaa Casen kasvot mielestäni,
sitä hankalampaa siitä tuli. Huokaisin. Miten
pystyisin hillitsemään itseni hänen seurassaan, kun en pystynyt hillitsemään
edes ajatuksiani hänen poissa ollessaan?
”Miten
aioit hoitaa tämän?” Kenna oli kumartunut lähemmäs minua ja sanoi sen hiljaa
niin, ettei kukaan muu vain kuullut. Katsoin häntä hetken suu auki. ”Niin mitä?”
Kenna pyöräytti silmiään vastaukselleni. Hän kumartui taas lähemmäs ja kuiskasi
korvani juureen: ”Aioitko edetä hitaasti vai mennä suoraan tosi hommiin?”
Katsoin
Kennaa suu auki. Kun tajusin hänen lauseensa, löin häntä olkapäähän. ”Au!” Hän
painoi toisen kätensä kohtaan, johon olin lyönyt ja manasi hiljaa itsekseen.
”Ei tässä
puhuta mistään etenemisestä, vaan
siitä, miten tästä päästään pois!” Nyt Kenna katsoi minua suu auki. Hän oli
kuin juuri saanut kovan iskun päähänsä, eikä olkapäähänsä. ”Et kai ole
tosissasi?” Katsoin häntä vakavana ja hän nojautui penkin selkänojaa vasten
kauemmas minusta. Hän nosti kätensä ylös eteensä puolustelevasti. ”Okei sitten.
Eli siis tilanne on nyt se, että minun täytyy auttaa sinua pääsemään eroon Case
Wheatonista?” Olisin jälleen lyönyt häntä, jos olisin yltänyt. Nimen
toisteleminen ei auttanut yhtään rauhoittamaan nopeasti pumppailevaa sydäntäni.
Nyökkäsin
ankarasti, ja Kenna alkoi pyörittelemään päätään. ”En aio auttaa sinua noin
järjettömässä asiassa.” Hän katsahti nopeasti siroa rannekelloaan. ”Ja nyt
minulla alkaa soittoharjoitukset.” Sen sanottuaan hän nousi ylös tuolista ja
nappasi laukkunsa sen selkänojalta. Tunsin suuni loksahtaneen jälleen auki ja
napsautin sen nopeasti kiinni. Ennen poistumistaan Kenna huikkasi vielä: ”Mutta
toivotan onnea äidinkielentunteihin!” Hän vinkkasi silmää ja astui ulos
kaatosateeseen.
Tunsin
vieressäni istuvan vanhan pariskunnan katseet itsessäni, kun kaadoin loput
viilenneestä kahvista kurkkuuni ja juoksin kahvilan ruskeasta ovesta ulos.
Tää sun teksti on aivan uskomattoman mahtavaa! Lisää tätä! :)
VastaaPoistaHaluaisitko käydä kurkkaamassa myös mun blogin ja ehkä antaa palautettakin? Osoite olis http://samakuu.blogspot.fi/. Blogi kirjoittamisesta, tietysti. ;)
Käyn katsomassa! :)
Poista- Kokonaisuutena ehyt ja kiva luku. Vaikka kyseessä on arki, tää ei ole mitenkään pitkäveteinen lukea. Seuraavaksi vähän muutamia havaintoja, toivottavasti tajuat mun hienot ilmaukset ja väsyneiden aivojen tuotokset!
VastaaPoista”Nostin varovaisesti katseeni ja näin tuntemattoman pojan katselevan minua vaaleanharmailla silmillään. Hänen sysimustat kiiltävät hiuksensa kehystivät korkeita poskipäitä ja pehmensivät hänen kovia kasvonpiirteitä pienellä kiharuudellaan. Vastakohdan mustille hiuksille loi hänen kalpea ihonsa. Hän oli kumartuneena ylleni ja hymyili täyteläisillä huulillaan.”
- Hyvä, että kuvailet paljon, se on jees. Mun mielestä tässä kuitenkin lipsutaan hieman liikaa kliseiden puolelle. Korkeat poskipäät ja täyteläiset huulet on melko tavanomaisia kuvailuja, - voisko niitä muuttaa jotenkin epätavallisemmiksi?
”Unen pöpperössä”
- Mää kirjoittaisin unenpöpperössä yhteen, mutta en sitte tiiä, miten se oikeesti pitäis olla :D
”Tein nopean tilannekatsauksen pääni sisällä, ja samalla hypähdin penkistä ylös tipauttaen pojan käden olkapäältäni.”
- Jotenkin tässä tuntuu tulevan paljon (liikaa?) informaatiota yhden lauseen sisällä. Mun mielestä tuo ”pääni sisällä” on hieman turha lisä; ite en ainakaan ajatellut Coreyn ääneen puhuvan tms., vaikka päänsisäisyyttä ei erikseen korostaisikaan.
””Jäikö yöunet vähiin?” Pojan ääni kuulosti leikittelevältä. Käännyin katsomaan hänen nauravaista suutaan ja säkenöiviä silmiään. Kurtistin kulmiani, enkä vastannut hänen kysymykseensä. Olin aina ollut epäileväinen uusien ihmisten suhteen.
Katsoin häntä hetken vakava ilme kasvoillani, kunnes käänsin katseeni pois.
”En ole nähnyt sinua aikaisemmin.” Sanoin sen hiemaan kysyvään sävyyn. Kävelin eteenpäin harmaalla kadulla poika seuraten rennosti vieressäni.”
- Kiva pätkä!! Vaihtelevia lauserakenteita ja erimittaisia lauseita. Tykkään siitä, että et laita joka repliikin loppuun samalla tavalla ”…poika sanoi”, ”huusin” jne.
””Olen uusi” Hän ei lakannut hymyilemästä. ”
- Piste tuonne lainausmerkkien sisään, koska repliikki loppuu, eikä sitä seuraa johtolause. (Toi seuraava lause siis liittyy tavallaan eri asiaan, eikä oo sillee: ””olen uusi”, poika sanoi.”
You get the point? :D)
”Hänellä oli yllään laventelin värinen pehmeästi laskeutuva flanelli,--”
- Ite laittaisin, että flanelliPAITA, koska pelkkä ”flanelli” on vähän epämääräinen (toki sen tuosta kokonaisuudesta ymmärtää, ei siinä mitään)
”Kaivelin kännykän taskustani ja kauhistuin. En ollut tajunnut kellon olevan niin paljon, ja kirosin hiljaa mielessäni. Huomasin värikkään perhosen liitelevän aivan silmieni edestä.”
- Hmm, jotenkin meni ohi, miten tuo perhonen liittyi mihinkään :D en siis kiistä, etteikö se siinä vois olla, mutta jotenkin pisti silmään hieman epäoleellisena havaintona mahdollisesti
””No, kiitos herättämisestä”, sanoin hymyillen Caselle. Olin sen hänelle velkaa.”
- Hyvähyvä, tykkään tosta viimeisestä lauseesta. Tuo rytmiä ja sillee kivasti Coreyn ajatuksia esille.
- Tuo kuvailu, miten Corey sulkee yliluonnolliset kuvitelmansa puiseen laatikkoon jne, on ihana! Tykkään!
”Koululla oli pieni ja tumma kirjasto.”
- Hei jes, jotenkin ihana kuvaus, että kirjasto voi olla tumma! Sun vahvuus on muutenkin noissa kuvailuissa – tulee välistä aivan helmiä ilmaisutapoja tavallisille asioille!
”äidinkielentunteja”
- äidinkielen tunteja
””Mitä siitä, että olet saanut äidinkielen pariksesi varmasti maailman seksikkäimmän miehen, joka ilmiselvästi palvoo sinua, enkä minä ole ensimmäinen, joka siitä kuulee!?” No, ainakin nyt koko kahvila tiesi asiasta.”
- jaa muotoilut ei tullee kopioinnin mukana :D mutta asia oli se, että edelleen nuo kursiivilla kirjoitetut Coreyn ajatukset on kivoja, ja varsinkin tähän kohtaan natsaa tosi hyvin. Mää niin kuulen korvissani sen tietyn ”äänensävyn” millä se tuon sanoo. (Miten voi kuulla toisen ajatuksen äänensävyn??? :DD)
”äidinkielentunteihin!”
- tähänkin välilyönti!
**
No niin, jatkoa täällä odottelen!
Voi kiitos taas tästä!! Rupean korjailemaan kunhan vain kerkeän! :)
Poista