Help!

Minulla olisi tässä nyt pieni äidinkielellinen ongelma, johon en vaan millään keksi itse vastausta.

Ongelmakohdan olen värjännyt punaiseksi. (Teksti on 2. luvusta)

Eli siis, kun kirja on imperfektissä, niin missä aikamuodossa pitää kirjoittaa silloin, jos kirjan henkilöt puhuvat vielä omasta menneisyydestään? Teoriassahan nyt näin ajateltuna se olisi sitten perfekti. Mutta kun kirjoitin sen perfektissä, se kuulosti kauhean tönköltä. Olen nyt myös ymmärtänyt, että näissä asioissa olisi pieni kirjailianvapaus? Joten joo, apua tarvittaisiin!

Ja tuo kohta tuntuu muutenkin omaan korvaan tönköltä ja irtonaiselta, pitäisi ehkä poistaa se kokonaan. Ja kirjoittaa sitten uudestaan. Punaisen tekstin jälkeinen kappale on myös vähän hämärän peitossa, mutta omaan korvaan se kuulostaa kuitenkin äidinkielisesti oikein kirjoitetulta.

Pyörittelin lusikkaa kahvissani, johon oli laitettu lisänä makeaa kermavaahtoa. Töppäsin lusikan kiemuraiseen kermavaahtokasaan ja työnsin sen varovasti suuhuni. Kerma suli kielelleni, jonka jälkeen hörppäsin varovasti kuumaa ja kitkerää kahvia. Valkoinen kahvikuppi kädessäni katsahdin ikkunasta ulos. Tummat pilvet olivat vyöryneet salakavalasti auringon eteen peittäen sen hymyilevän valon.

Pienenä olin luullut, että sade johtui siitä, kun aurinko itki suruaan jouduttuaan pilvien saartamaksi. Uskoin siihen monta vuotta, kunnes ala-asteella sain tietää sateen oikean luonteen. En halunnut uskoa sitä. Muistan, kuinka uhmakkaasti mielikuvitukseeni uskoen raapustin valkoiselle koepaperille oman käsitykseni sateesta. Sen jälkeen minulle sanottiin, että minun pitäisi unohtaa lasten leikit ja keskittyä siihen, mikä oli todellista.

Uskoin myös keijuihin. Nauroin paljon, koska se antoi keijulle elämän. Toivoin aina näkeväni oikean keijun, ja kuvittelin, kuinka pieni keiju tuli hakemaan pudonneen maitohampaani pehmeän tyynyni alta nukkuessani. Valvoin salaa koko yön. Yöllä huoneeni ovi avautui keltainen valorantu jäljessään ja äitini hiippaili huoneeseen vieden hampaan tyynyni alta. Seuraavana päivänä sanoin vihaisena äidille, että hän oli vienyt keijulta hampaan. Silloin hän kertoi minulle, ettei keijuja ole olemassa. Usko mielikuvitukseeni horjui jälleen.

Opittuani lukemaan olin täysin varma, että täysikuun aikaan metsässä vaelsi yksinäinen ihmissusi, ja kaupungin pimeillä kujilla vampyyrit imivät verta uhriensa kaulavaltimoista. Olin varma, että toinen maailma oli aina ollut olemassa. Se ei vain koskaan näyttäytyisi. Mutta se oli olemassa, jossain. Halusin uskoa siihen.

Ja olin aina halunnut olla osa sitä. 

Otavan kirjoituskilpailu

Ajattelin nyt mainostaa tätä täällä, jos joku jota kiinnostaa ei ole asiasta kuullut. Itse olisin halunnut osallistua kilpailuun, jos olisin saanut tietää siitä aikaisemmin. Linkki tarkempiin tietoihin löytyy tästä: http://www.otava.fi/muut/125-kirjoituskilpailu/

Itseasiassa jopa aloitin kirjoittamaan tuohon kisaan romaania, mutta pian tajusin, etten vain osaa kirjoittaa tavallista kaunoromaania. Se tuhoaa kaiken inspiraation ja mielikuvitukseni, kun kirjoittamista on rajoittamassa sääntö "ei scifi- tai fantasiakirjoja". Joten siis ei, kaiken kaikkiaan tämä ei ole minun juttuni.

Onnea niille jotka tähän ovat osallistumassa!! :)

Kolmannen luvun alkua

3. Luku

Aika tuntui pysähtyneen. Pienen kultaisen kellon kilahdus kaikui vieläkin korvissani resonoiden. Sade oli laantunut hieman, se ropisi rauhallisen tuudittavasti talon kattoa vasten. Kuuntelin sitä jähmettyneenä paikoilleni. Miehen ontot sanat kaikuivat korvissani.

Silmäilin kohtaa, jossa mies oli äsken seissyt. Hänen takistaan valunut vesilätäkkö yritti löytää tiensä puulaudoituksen syihin saaden laudat kupruilemaan liitoksistaan. Mietin, että minun pitäisi kuivata lattia ennen kuin vesi imeytyisi puun sisään pilaten Broomen kallisarvoisen parketin. Mutta sillä hetkellä näin jotain, joka kadotti kaikki muut ajatukset päästäni.

Lattialla, muutamankymmenen sentin päässä märästä lattiasta lepäsi kirja. Kirja, joka ei ollut ollut siinä aikaisemmin. Ehkä mies oli huomaamattani lätkäissyt kirjan lattialle joltakin läheisistä pöydistä. Ainakin toivoin niin.

Vihdoin sain jalkani liikkumaan. Astelin hitaasti eteenpäin, säpsähtäen jokaista vanhan lattialankun parahdusta. Kumarruin toisen polveni varaan lattialle noukkiakseni kirjan. Tartuin siihen varovasti. Eihän sitä voisi tietää, jos siinä olisi piilotettuna vaikka pommi.

Mitään ei tapahtunut, ja tartuin kunnolla kirjaan nousten samalla ylös. Siinä oli kovat ruskeat ja nahkaiset kannet, jotka olivat kuluneet vuosien saatossa. Kansien reunoissa oli pienet kultaiset koristelut, jotka tosin olivat häipyneet lähes kokonaan pois. Katsoin takakantta, mutta se oli tyhjä. Avasin kirjan varovasti, kuin se voisi revetä liitoksistaan.

Silmäilin kirjaa mykkänä käännellen sivuja varoen. Otsani rypistyi, kun olin päässyt viimeiseen sivuun.

Kirja oli tyhjä.

Melkein nauroin ääneen jännityksen lauetessa. Se oli vain tyhjä vihko. Tyhjät kellastuneet sivut, jotka oli joskus tarkoitettu ehkä päiväkirjaksi.

Tutkailin lähellä seisovia puisia pöytiä. Kirjapinot olivat siistejä, koskemattomia. Niissä ei myöskään ollut mitään päiväkirjoihin viittaavaa.

Hermostus hiipi jälleen iholleni. Kirja, jota pidin kädessäni, oli sen miehen. Miehen joka oli äsken kuin kuolleena seissyt juuri siinä kohdassa, missä minä nyt seisoin. Puistatus väreili kehoani pitkin kuin aave.

Ehkä hän oli vahingossa tiputtanut päiväkirjansa. Tai ainakin sen ajattelin käsissäni lepäävien yhteen nidottujen sivujen olevan. Tosin se tuntui hieman omituiselta, kun otti huomioon kellertävien sivujen ammottavan tyhjyyden. Ehkä hän ei vain vielä ollut ehtinyt kirjoittaa siihen?

Sekin tuntui liian oudolta vaihtoehdolta. Avasin kirjan nahkaiset kannet uudelleen varautuneena.

Kun katsoin tarkkaan kirjan ensimmäistä sivua, olin huomaavinani jotain sen oikeassa alakulmassa. Jännitin silmieni pieniä lihaksia, jotta saisin tarkennettua näköni, mutta teksti oli liian pientä. Hieroin toisella kädellä ohimoani estääkseni salaa ylleni hiipivän päänsäryn.

Kävelin kirja kädessäni kassalle, ja vedin ruskean pöydän ylimmän laatikon auki. Tässä kaupassa kaikki tuntui olevan kastanjanruskeaa vanhaa puuta. Nappasin krääsäkaupasta ostetun suurennuslasin ja mietin, toimisiko se edes. Siirsin sen kellastuneen sivun oikeaan alakulmaan pitäen kirjan kannet auki vasemman käden peukalollani.

Teksti oli suurennuslasista huolimatta erittäin pientä. Mutta pystyin silti lukemaan sen.

Yksi pisara riittää.

Luin lauseen uudelleen ja uudelleen häkeltyneenä. Mitä hittoa sen piti olevinaan tarkoittaa?

Lopulta laskin muovisen suurennuslasin takaisin sen omalle paikalleen ylimpään laatikkoon. Silmäilin vielä kirjaa paljain silmin, mutten löytänyt mitään muuta. Kääntelin kansia kädessäni, kunnes kyllästyin.

Yksi pisara riittää.

Lause kaikui päässäni raivostuttavasti. Vihasin arvoituksia.

Melkein hypähdin ilmaan, kun kuulin ulko-oven kellon kilahtavan. Sydämeni hakkasi taas tuhatta ja sataa. Nappasin salavihkaa kassan alta pienet paperisakset.

Mieleni rauhoittui, kun näin pienikokoisen goottitytön astuvan sisään. Käteni tärisivät adrenaliinin jälkivaikutuksesta, ja laskin sakset varovaisesti takaisin alas. Yritin huudahtaa niin reippaalla äänellä kuin vain pystyin: ”Hei, voisinko olla avuksi?” Tyttö katsahti minuun kuin idioottia ja suuntasi yhdelle hyllyistä kääntäen selkänsä minulle. Okei, se taisi olla kieltävä vastaus.

Huomasin kädessäni vieläkin riippuvan salaperäisen kirjan ja katsahdin vaivihkaa tyttöön. Samalla nappasin laukkuni henkilökunnan säilytyslokerosta ja liu’utin kirjan nopeasti sen sisuksiin.

Hetken kuluttua goottityttö käveli kassalle paksupohjaiset nahkaiset kengät tömähdellen. Hän katsoi minua mustiksi maalatuilla silmillään. ”Näytät hieman kalpealta.” Tuijotin häntä hetken, kunnes tajusin hänen lauseensa. Tunsin tosiaan oloni hieman heikoksi. Tyttö heitti ostoksensa, jonkun paholaisista kertovan kirjan, kassalle eteeni ja nosti kulmakarvojaan minun pysyessä paikoillani. ”No aiotko ottaa sen maksun vai et.” Hän yritti sanoa sen mahdollisimman töykeästi.

Valpastuin harhailevista ajatuksistani ja nappasin kirjan lukien sen viivakoodin. Tytön maksettua hymyilin hänelle niin kohteliaasti kuin vain pystyin. ”Kiitos ja tervetuloa uudelleen.” Tyttö muljautti silmiään ja käänsi jälleen selkänsä minulle. Ennen poistumistaan hän ilmoitti ivallisesti: ”Eikö sinun työsi ole kuivata tuo lätäkkö?”

Tällä kertaa minä pyöräytin silmiäni.

Lukeminen VS kirjoittaminen

En ole vähään aikaan kirjoittanut. Olen hetken nauttinut kesälomasta, kavereista, poikaystävästä, rentoutumisesta, lukemisesta, auringosta, ukkosesta, mökkeilystä, kesästä. Toivottavasti ymmärrätte :)

Kesälomasta huolimatta minulla on suoritettavana kolme verkkokurssia aikuislukiosta. Niissä siis riittää jo jonkin verran hommaa. Lisäksi olen halunnut keskittyä välillä lukemisen ihanuuteen. (Taisin aiemmin mainita, etten pysty kirjoittamaan jos olen samana päivänä lukenut jotain muuta.) Mutta mieleni halajaa Coreyn maailmaan, maailmaan, jonka olen itse luonut ja jota luon kokoajan lisää yksi sana kerrallaan.

Olen kirjoittamisen suhteen aika perfektionisti. Sen takia uudelleenkirjoitan paljon, korjailen, hion tekstiä kokoajan. Olen tyytyväinen vasta silloin, kun mikään kirjoittamani lause tai sana ei särähdä korvissani tai kenenkään muun korvissa. Olen tyytyväinen silloin, kun lauseet sointuvat ihanana lauluna tärykalvollani.

Teitä lukijoita varmasti ärsyttää, kun muokkailen tekstiä kokoajan. Yritän välttää sitä, suunnitella etukäteen tapahtumia yhtenäiseksi ketjuksi, mutten kuitenkaan pysty hallitsemaan inspiraationi pyrähdyksiä. Jos keksin paremman idean, korjaan vanhan sillä. Mutta toivottavasti jaksatte silti pysyä mukana Coreyn tarinassa ja lukea aina uuden, ehomman tekstin :)

Vielä jatkoa toiseen lukuun!

Kirjoitin siis sittenkin vielä jatkoa tuohon toiseen lukuun :D Ja tässä tämä ois:

Vedin ruskean nahkatakkini hupun pääni suojaksi kiroten samalla hiljaa itsekseni. Vesi lotisi jalkojeni alla kastellen kankaiset tennarini, ja viileät sadepisarat paiskautuivat kasvoihini estäen näkökykyni. Tummat pilvet hämärsivät betonisen kaupunkimaiseman saaden sen pimeät kujat heräämään eloon. Yksinäinen musta kissa naukaisi kuuluvasti kiiruhtaessani ohi ja hyppäsi ketterästi läheiseen roskikseen.  

                      Kävelin kaupungin laitamille ja kylmät väreet kiirivät selkärankaani pitkin, kun jouduin pimeiden kujien ympäröimäksi. Niillä oli tapana kerätä kaikenlaista epämääräistä porukkaa, joiden kanssa en todellakaan halunnut joutua tekemisiin. Kiiruhdin vaistomaisesti askeliani ja pälyilin ympärilleni. Yritin rauhoittaa itseäni. Ei täällä mitään ole.

                      Vihdoin silmiini kajastui pienen rakennuksen kellertävät valot. Sitä ympäröivät lukuisat muutkin erinäiset vanhat rakennukset, joiden ikkunat olivat pimeinä tai teljetty ristikkäin naulatuilla laudoilla. Paikka näytti aavemaiselta. Ja jollain oudolla tavalla pidin siitä.

Astuin sisään lämpimään rakennukseen ja muistin heti, miksi olin alun perin hakenut tänne töihin. Vanhojen kirjojen ja ummehtuneen pölyn haju huokui heti sieraimiini tehden oloni kotoisaksi ja mieleni turraksi. Yhdellä pöydällä paloi hempeän kahvin tuoksuinen ruskea tuoksukynttilä, ja sen vierellä nökötti yksinäinen verenpunainen ruusu. Se oli paikan tunnusmerkki.

Kun otetaan huomioon surkea palkka, surkea työaika ja paikan karmiva sijainti, täytyy olla todella kiinnostunut itse työstä, jotta on tarpeeksi tyhmä työskentelemään Cursed Bloodissa. Eikö itse nimenkin pitäisi jo saada juoksemaan kirkuen pakoon?

Heitin ruskean olkalaukkuni tiskin alle henkilökunnan säilytyslokeroon. Ja henkilökunnalla tarkoitin minua ja neiti Emersonia, joka oli nyt äitiyslomalla. Jouduin paikkaamaan hänen työtunnit saaden palkaksi hieman ylimääräistä käteistä. Paikan omistajaa ja pomoani Broomea ei pahemmin paikalla näkynyt - vaikka aina palavista valoista ja kynttilöistä päätellen hän vietti täällä aikaa.

Olin tavannut hänet vain kerran, silloinkin pienen kymmenen minuutin ajan, jona hän oli selittänyt minulle henkilökunnan perussäännöt. ”Ei liikaa tutkimista, urkkimista, tai kirjojen lukemista.” Säännöt kuulostivat hieman oudoilta, mutta ottaen huomioon, että tämä koko paikka oli muutenkin oikea outouden tyyssija, ne eivät enää hetkauttaneet. Ja sitä paitsi, kukaan ei ollut vahtimassa, että noudattaisin Herra Broomen typeriä sääntöjä.

Kävelin kaupan peränurkkaan, josta löytyi siivouskaappi ja vesihana. Kastelin keltaisen rätin ja puristin siitä ylimääräiset vedet pois. Aloitin pölyjen pyyhkimisen lähimmäisestä tummanruskeasta hyllystä edeten eteenpäin kauppaa pitkin. Kun olin saanut pyyhittyä koko ensimmäisen tason pinnat, nousin mustiksi maalattuja rautaisia kierreportaita pitkin seuraavaan kerrokseen. Se oli pieni parvikerros, jota koristivat lukuisat tunnelmalliset kynttilät ja pienet pyöreät pöydät, joita ympäröivät pehmeät smaragdinvihreät tuolit. Pyyhin pöytien pinnat kiiltävän puhtaiksi ja istahdin mukavasti yhdelle pehmeistä tuoleista. Uppouduin sen mukavaan syleilyyn katsellen korkealle kohoavaa puista kattoa. Annoin mielikuvitukseni lentää.

Ulko-oven pieni kultainen kello kilahti, kun joku astui sisälle lämpimään kauppaan. Säpsähdin ylös tuolista ja hyppelin ripeästi portaat alas huudahtaen samalla ystävällisellä äänellä: ”Miten voin auttaa?”

Kaupan eteistilassa seisoi mies. Hän seisoi hievahtamatta selkä minuun päin, kasvot piilotettuina katseeltani. Hänellä oli yllään ruskeat siistit housut ja vihreä pidempimallinen takki, joka valui vettä kastellen puulattian. Hänen vaaleat hiuksensa olivat märät ja liimaantuneet niskaan.

Mies pysyi vaiti. Sade ja tuuli piiskasivat vanhaa rakennusta saaden sen narisemaan tuskasta.

Kävelin kaksi varovaista askelta lähemmäs miestä. Tunsin kulmakarvojeni kuroutuvan yhteen puhuessani. ”Anteeksi, voinko auttaa jotenkin?” Lattia narahti kiljaisten askelteni alla.

Mies käänsi päätään vain pari senttiä, jotta näin hänen kalpean ihonsa ja posken kaarensa. Tumma varjo lankesi hänen poskiluunsa alle saaden hänet näyttämään sairaalta. Hän vetäisi rahisevasti henkeä.

”Onko nimesi Corey Powel?”

Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Mitä tämä tarkoitti? Astuin kaksi askelta taaksepäin, ja lattialankut narahtivat taas ilkeästi.

Tunsin miehen hymyilevän. Hitaasti hän käänsi katseensa minuun, ja samalla sekunnilla kun näin hänet kunnolla, sydämeni pysähtyi.

Hän näytti kuin haudasta nousseelta. Hänen ihonsa oli ohut ja väritön, kuollut. Hänen hiuksensa eivät olleet vaaleat, vaan värittömät. Ja hänen silmänsä…

Olin nähnyt samanlaiset aiemminkin. Ne olivat haaleat ja sairaat, kuin kuolema olisi syleillyt niitä vieden niistä elämän jättäen jäljelle vain loppumattoman tuskaisen tyhjyyden.

Hän hymyili minulle katseella, joka nostatti ihoni kananlihalle ja sai väreet kulkemaan kehoani pitkin. Lihakseni täyttyivät adrenaliinista, ja sydämeni pumppasi kovaa kuljettaen happea jaloilleni, jotka huusivat: juokse, juokse.

                      Peruutin jälleen pari askelta.

                      Mies katsoi syvälle silmiini. Tuntui, kuin hän olisi imenyt minusta elämän tuolla elottomalla katseellaan. Pakotin jalkani pitämään itseni pystyssä, vaikka tuntui, kuin ne eivät enää kantaisikaan. Kuin joku olisi vetänyt minua maata vasten hirvittävällä voimalla sumentaen tajuntani. Taistelin vastaan.

                      Ja samalla se oli ohi.

                      Huohotin ja nojasin läheiseen pöytään, jonka päällä oli pinottuna kovakantisia kirjoja. Päähäni koski, ja nostin toisen käteni otsalleni. Kun vihdoin pystyin taas tarkentamaan katseeni, huomasin miehen kurtistavan kulmiaan. Hän katsoi minua arvioiden. Hetken päästä hän hymyili mitäänsanomattomalla ilmeellä.

                      ”Älä pelkää, Corey. Tulet pian kotiin.”

                      Sen sanottuaan hän kääntyi ja katosi sateeseen kellon kilahduksen saattelemana.

Englanniksi kääntäminen?

Mietin tässä yksi päivä, miten hidasta kirjoittaminen oikeastaan on. Itsellä aikaa menee niin, että se on suunnilleen yksi sivu per tunti. Tietenkin se riippuu aina päivästä, mutta noin keskimäärin. Eihän se aika siinä kirjoittaessa pitkältä tunnu, saattaa kirjoittaa monta tuntia ja jälkeenpäin ihmetellä miten aika meni niin nopeasti.

Viime aikoina kirjoittaminen on hieman tökkinyt tietystä syystä: olen ruvennut lukemaan englanniksi kirjoja. Sitten kun yritän ruveta kirjoittamaan, niin ajattelen vain kaikki lauseet päässäni englanniksi. Se on välillä todella raivostuttavaa.

Mutta englannista innostuneena olen saanut päähäni ajatuksen, että niinä aikoina, kun inspiraatiota ei vain ole eikä kirjoittaminen onnistu, käyttäisin ajan hyödyksi ja kääntäisin romaania englannin kielelle. Miltä tämä kuulostaa? Blogiini on tullut myös todella paljon sivunkatseluita ulkomailta, ja englanniksi kääntäminen olisi tosi hyvää harjoitusta minun englanninkielen osaamisen kannalta.

Ja vielä kiitos kaikille kommentoijille! Piristätte niillä aina päivää :) Ja myös kirjoitusintoa!!