Kirjoitin siis sittenkin vielä jatkoa tuohon toiseen lukuun :D Ja tässä tämä ois:
Vedin
ruskean nahkatakkini hupun pääni suojaksi kiroten samalla hiljaa itsekseni. Vesi
lotisi jalkojeni alla kastellen kankaiset tennarini, ja viileät sadepisarat
paiskautuivat kasvoihini estäen näkökykyni. Tummat pilvet hämärsivät betonisen
kaupunkimaiseman saaden sen pimeät kujat heräämään eloon. Yksinäinen musta
kissa naukaisi kuuluvasti kiiruhtaessani ohi ja hyppäsi ketterästi läheiseen roskikseen.
Kävelin
kaupungin laitamille ja kylmät väreet kiirivät selkärankaani pitkin, kun
jouduin pimeiden kujien ympäröimäksi. Niillä oli tapana kerätä kaikenlaista
epämääräistä porukkaa, joiden kanssa en todellakaan halunnut joutua tekemisiin.
Kiiruhdin vaistomaisesti askeliani ja pälyilin ympärilleni. Yritin rauhoittaa
itseäni. Ei täällä mitään ole.
Vihdoin
silmiini kajastui pienen rakennuksen kellertävät valot. Sitä ympäröivät
lukuisat muutkin erinäiset vanhat rakennukset, joiden ikkunat olivat pimeinä
tai teljetty ristikkäin naulatuilla laudoilla. Paikka näytti aavemaiselta. Ja
jollain oudolla tavalla pidin siitä.
Astuin
sisään lämpimään rakennukseen ja muistin heti, miksi olin alun perin hakenut
tänne töihin. Vanhojen kirjojen ja ummehtuneen pölyn haju huokui heti
sieraimiini tehden oloni kotoisaksi ja mieleni turraksi. Yhdellä pöydällä paloi
hempeän kahvin tuoksuinen ruskea tuoksukynttilä, ja sen vierellä nökötti
yksinäinen verenpunainen ruusu. Se oli paikan tunnusmerkki.
Kun otetaan
huomioon surkea palkka, surkea työaika ja paikan karmiva sijainti, täytyy olla
todella kiinnostunut itse työstä, jotta on tarpeeksi tyhmä työskentelemään Cursed
Bloodissa. Eikö itse nimenkin pitäisi jo saada juoksemaan kirkuen pakoon?
Heitin
ruskean olkalaukkuni tiskin alle henkilökunnan säilytyslokeroon. Ja henkilökunnalla
tarkoitin minua ja neiti Emersonia, joka oli nyt äitiyslomalla. Jouduin
paikkaamaan hänen työtunnit saaden palkaksi hieman ylimääräistä käteistä. Paikan
omistajaa ja pomoani Broomea ei pahemmin paikalla näkynyt - vaikka aina
palavista valoista ja kynttilöistä päätellen hän vietti täällä aikaa.
Olin
tavannut hänet vain kerran, silloinkin pienen kymmenen minuutin ajan, jona hän
oli selittänyt minulle henkilökunnan perussäännöt. ”Ei liikaa tutkimista,
urkkimista, tai kirjojen lukemista.” Säännöt kuulostivat hieman oudoilta, mutta
ottaen huomioon, että tämä koko paikka oli muutenkin oikea outouden tyyssija,
ne eivät enää hetkauttaneet. Ja sitä paitsi, kukaan ei ollut vahtimassa, että noudattaisin
Herra Broomen typeriä sääntöjä.
Kävelin
kaupan peränurkkaan, josta löytyi siivouskaappi ja vesihana. Kastelin keltaisen
rätin ja puristin siitä ylimääräiset vedet pois. Aloitin pölyjen pyyhkimisen
lähimmäisestä tummanruskeasta hyllystä edeten eteenpäin kauppaa pitkin. Kun
olin saanut pyyhittyä koko ensimmäisen tason pinnat, nousin mustiksi maalattuja
rautaisia kierreportaita pitkin seuraavaan kerrokseen. Se oli pieni
parvikerros, jota koristivat lukuisat tunnelmalliset kynttilät ja pienet
pyöreät pöydät, joita ympäröivät pehmeät smaragdinvihreät tuolit. Pyyhin
pöytien pinnat kiiltävän puhtaiksi ja istahdin mukavasti yhdelle pehmeistä
tuoleista. Uppouduin sen mukavaan syleilyyn katsellen korkealle kohoavaa puista
kattoa. Annoin mielikuvitukseni lentää.
Ulko-oven
pieni kultainen kello kilahti, kun joku astui sisälle lämpimään kauppaan. Säpsähdin
ylös tuolista ja hyppelin ripeästi portaat alas huudahtaen samalla
ystävällisellä äänellä: ”Miten voin auttaa?”
Kaupan eteistilassa
seisoi mies. Hän seisoi hievahtamatta selkä minuun päin, kasvot piilotettuina
katseeltani. Hänellä oli yllään ruskeat siistit housut ja vihreä
pidempimallinen takki, joka valui vettä kastellen puulattian. Hänen vaaleat
hiuksensa olivat märät ja liimaantuneet niskaan.
Mies pysyi
vaiti. Sade ja tuuli piiskasivat vanhaa rakennusta saaden sen narisemaan
tuskasta.
Kävelin
kaksi varovaista askelta lähemmäs miestä. Tunsin kulmakarvojeni kuroutuvan
yhteen puhuessani. ”Anteeksi, voinko auttaa jotenkin?” Lattia narahti kiljaisten
askelteni alla.
Mies käänsi
päätään vain pari senttiä, jotta näin hänen kalpean ihonsa ja posken kaarensa. Tumma
varjo lankesi hänen poskiluunsa alle saaden hänet näyttämään sairaalta. Hän vetäisi
rahisevasti henkeä.
”Onko
nimesi Corey Powel?”
Kylmät
väreet kulkivat selkääni pitkin. Mitä
tämä tarkoitti? Astuin kaksi askelta taaksepäin, ja lattialankut narahtivat
taas ilkeästi.
Tunsin
miehen hymyilevän. Hitaasti hän käänsi katseensa minuun, ja samalla sekunnilla
kun näin hänet kunnolla, sydämeni pysähtyi.
Hän näytti
kuin haudasta nousseelta. Hänen ihonsa oli ohut ja väritön, kuollut. Hänen hiuksensa eivät olleet
vaaleat, vaan värittömät. Ja hänen silmänsä…
Olin nähnyt
samanlaiset aiemminkin. Ne olivat haaleat ja sairaat, kuin kuolema olisi
syleillyt niitä vieden niistä elämän jättäen jäljelle vain loppumattoman
tuskaisen tyhjyyden.
Hän hymyili
minulle katseella, joka nostatti ihoni kananlihalle ja sai väreet kulkemaan
kehoani pitkin. Lihakseni täyttyivät adrenaliinista, ja sydämeni pumppasi kovaa
kuljettaen happea jaloilleni, jotka huusivat: juokse, juokse.
Peruutin
jälleen pari askelta.
Mies
katsoi syvälle silmiini. Tuntui, kuin hän olisi imenyt minusta elämän tuolla
elottomalla katseellaan. Pakotin jalkani pitämään itseni pystyssä, vaikka
tuntui, kuin ne eivät enää kantaisikaan. Kuin joku olisi vetänyt minua maata
vasten hirvittävällä voimalla sumentaen tajuntani. Taistelin vastaan.
Ja
samalla se oli ohi.
Huohotin
ja nojasin läheiseen pöytään, jonka päällä oli pinottuna kovakantisia kirjoja. Päähäni
koski, ja nostin toisen käteni otsalleni. Kun vihdoin pystyin taas tarkentamaan
katseeni, huomasin miehen kurtistavan kulmiaan. Hän katsoi minua arvioiden. Hetken
päästä hän hymyili mitäänsanomattomalla ilmeellä.
”Älä
pelkää, Corey. Tulet pian kotiin.”
Sen sanottuaan hän kääntyi
ja katosi sateeseen kellon kilahduksen saattelemana.