Help!

Minulla olisi tässä nyt pieni äidinkielellinen ongelma, johon en vaan millään keksi itse vastausta.

Ongelmakohdan olen värjännyt punaiseksi. (Teksti on 2. luvusta)

Eli siis, kun kirja on imperfektissä, niin missä aikamuodossa pitää kirjoittaa silloin, jos kirjan henkilöt puhuvat vielä omasta menneisyydestään? Teoriassahan nyt näin ajateltuna se olisi sitten perfekti. Mutta kun kirjoitin sen perfektissä, se kuulosti kauhean tönköltä. Olen nyt myös ymmärtänyt, että näissä asioissa olisi pieni kirjailianvapaus? Joten joo, apua tarvittaisiin!

Ja tuo kohta tuntuu muutenkin omaan korvaan tönköltä ja irtonaiselta, pitäisi ehkä poistaa se kokonaan. Ja kirjoittaa sitten uudestaan. Punaisen tekstin jälkeinen kappale on myös vähän hämärän peitossa, mutta omaan korvaan se kuulostaa kuitenkin äidinkielisesti oikein kirjoitetulta.

Pyörittelin lusikkaa kahvissani, johon oli laitettu lisänä makeaa kermavaahtoa. Töppäsin lusikan kiemuraiseen kermavaahtokasaan ja työnsin sen varovasti suuhuni. Kerma suli kielelleni, jonka jälkeen hörppäsin varovasti kuumaa ja kitkerää kahvia. Valkoinen kahvikuppi kädessäni katsahdin ikkunasta ulos. Tummat pilvet olivat vyöryneet salakavalasti auringon eteen peittäen sen hymyilevän valon.

Pienenä olin luullut, että sade johtui siitä, kun aurinko itki suruaan jouduttuaan pilvien saartamaksi. Uskoin siihen monta vuotta, kunnes ala-asteella sain tietää sateen oikean luonteen. En halunnut uskoa sitä. Muistan, kuinka uhmakkaasti mielikuvitukseeni uskoen raapustin valkoiselle koepaperille oman käsitykseni sateesta. Sen jälkeen minulle sanottiin, että minun pitäisi unohtaa lasten leikit ja keskittyä siihen, mikä oli todellista.

Uskoin myös keijuihin. Nauroin paljon, koska se antoi keijulle elämän. Toivoin aina näkeväni oikean keijun, ja kuvittelin, kuinka pieni keiju tuli hakemaan pudonneen maitohampaani pehmeän tyynyni alta nukkuessani. Valvoin salaa koko yön. Yöllä huoneeni ovi avautui keltainen valorantu jäljessään ja äitini hiippaili huoneeseen vieden hampaan tyynyni alta. Seuraavana päivänä sanoin vihaisena äidille, että hän oli vienyt keijulta hampaan. Silloin hän kertoi minulle, ettei keijuja ole olemassa. Usko mielikuvitukseeni horjui jälleen.

Opittuani lukemaan olin täysin varma, että täysikuun aikaan metsässä vaelsi yksinäinen ihmissusi, ja kaupungin pimeillä kujilla vampyyrit imivät verta uhriensa kaulavaltimoista. Olin varma, että toinen maailma oli aina ollut olemassa. Se ei vain koskaan näyttäytyisi. Mutta se oli olemassa, jossain. Halusin uskoa siihen.

Ja olin aina halunnut olla osa sitä.