Kolmannen luvun alkua

3. Luku

Aika tuntui pysähtyneen. Pienen kultaisen kellon kilahdus kaikui vieläkin korvissani resonoiden. Sade oli laantunut hieman, se ropisi rauhallisen tuudittavasti talon kattoa vasten. Kuuntelin sitä jähmettyneenä paikoilleni. Miehen ontot sanat kaikuivat korvissani.

Silmäilin kohtaa, jossa mies oli äsken seissyt. Hänen takistaan valunut vesilätäkkö yritti löytää tiensä puulaudoituksen syihin saaden laudat kupruilemaan liitoksistaan. Mietin, että minun pitäisi kuivata lattia ennen kuin vesi imeytyisi puun sisään pilaten Broomen kallisarvoisen parketin. Mutta sillä hetkellä näin jotain, joka kadotti kaikki muut ajatukset päästäni.

Lattialla, muutamankymmenen sentin päässä märästä lattiasta lepäsi kirja. Kirja, joka ei ollut ollut siinä aikaisemmin. Ehkä mies oli huomaamattani lätkäissyt kirjan lattialle joltakin läheisistä pöydistä. Ainakin toivoin niin.

Vihdoin sain jalkani liikkumaan. Astelin hitaasti eteenpäin, säpsähtäen jokaista vanhan lattialankun parahdusta. Kumarruin toisen polveni varaan lattialle noukkiakseni kirjan. Tartuin siihen varovasti. Eihän sitä voisi tietää, jos siinä olisi piilotettuna vaikka pommi.

Mitään ei tapahtunut, ja tartuin kunnolla kirjaan nousten samalla ylös. Siinä oli kovat ruskeat ja nahkaiset kannet, jotka olivat kuluneet vuosien saatossa. Kansien reunoissa oli pienet kultaiset koristelut, jotka tosin olivat häipyneet lähes kokonaan pois. Katsoin takakantta, mutta se oli tyhjä. Avasin kirjan varovasti, kuin se voisi revetä liitoksistaan.

Silmäilin kirjaa mykkänä käännellen sivuja varoen. Otsani rypistyi, kun olin päässyt viimeiseen sivuun.

Kirja oli tyhjä.

Melkein nauroin ääneen jännityksen lauetessa. Se oli vain tyhjä vihko. Tyhjät kellastuneet sivut, jotka oli joskus tarkoitettu ehkä päiväkirjaksi.

Tutkailin lähellä seisovia puisia pöytiä. Kirjapinot olivat siistejä, koskemattomia. Niissä ei myöskään ollut mitään päiväkirjoihin viittaavaa.

Hermostus hiipi jälleen iholleni. Kirja, jota pidin kädessäni, oli sen miehen. Miehen joka oli äsken kuin kuolleena seissyt juuri siinä kohdassa, missä minä nyt seisoin. Puistatus väreili kehoani pitkin kuin aave.

Ehkä hän oli vahingossa tiputtanut päiväkirjansa. Tai ainakin sen ajattelin käsissäni lepäävien yhteen nidottujen sivujen olevan. Tosin se tuntui hieman omituiselta, kun otti huomioon kellertävien sivujen ammottavan tyhjyyden. Ehkä hän ei vain vielä ollut ehtinyt kirjoittaa siihen?

Sekin tuntui liian oudolta vaihtoehdolta. Avasin kirjan nahkaiset kannet uudelleen varautuneena.

Kun katsoin tarkkaan kirjan ensimmäistä sivua, olin huomaavinani jotain sen oikeassa alakulmassa. Jännitin silmieni pieniä lihaksia, jotta saisin tarkennettua näköni, mutta teksti oli liian pientä. Hieroin toisella kädellä ohimoani estääkseni salaa ylleni hiipivän päänsäryn.

Kävelin kirja kädessäni kassalle, ja vedin ruskean pöydän ylimmän laatikon auki. Tässä kaupassa kaikki tuntui olevan kastanjanruskeaa vanhaa puuta. Nappasin krääsäkaupasta ostetun suurennuslasin ja mietin, toimisiko se edes. Siirsin sen kellastuneen sivun oikeaan alakulmaan pitäen kirjan kannet auki vasemman käden peukalollani.

Teksti oli suurennuslasista huolimatta erittäin pientä. Mutta pystyin silti lukemaan sen.

Yksi pisara riittää.

Luin lauseen uudelleen ja uudelleen häkeltyneenä. Mitä hittoa sen piti olevinaan tarkoittaa?

Lopulta laskin muovisen suurennuslasin takaisin sen omalle paikalleen ylimpään laatikkoon. Silmäilin vielä kirjaa paljain silmin, mutten löytänyt mitään muuta. Kääntelin kansia kädessäni, kunnes kyllästyin.

Yksi pisara riittää.

Lause kaikui päässäni raivostuttavasti. Vihasin arvoituksia.

Melkein hypähdin ilmaan, kun kuulin ulko-oven kellon kilahtavan. Sydämeni hakkasi taas tuhatta ja sataa. Nappasin salavihkaa kassan alta pienet paperisakset.

Mieleni rauhoittui, kun näin pienikokoisen goottitytön astuvan sisään. Käteni tärisivät adrenaliinin jälkivaikutuksesta, ja laskin sakset varovaisesti takaisin alas. Yritin huudahtaa niin reippaalla äänellä kuin vain pystyin: ”Hei, voisinko olla avuksi?” Tyttö katsahti minuun kuin idioottia ja suuntasi yhdelle hyllyistä kääntäen selkänsä minulle. Okei, se taisi olla kieltävä vastaus.

Huomasin kädessäni vieläkin riippuvan salaperäisen kirjan ja katsahdin vaivihkaa tyttöön. Samalla nappasin laukkuni henkilökunnan säilytyslokerosta ja liu’utin kirjan nopeasti sen sisuksiin.

Hetken kuluttua goottityttö käveli kassalle paksupohjaiset nahkaiset kengät tömähdellen. Hän katsoi minua mustiksi maalatuilla silmillään. ”Näytät hieman kalpealta.” Tuijotin häntä hetken, kunnes tajusin hänen lauseensa. Tunsin tosiaan oloni hieman heikoksi. Tyttö heitti ostoksensa, jonkun paholaisista kertovan kirjan, kassalle eteeni ja nosti kulmakarvojaan minun pysyessä paikoillani. ”No aiotko ottaa sen maksun vai et.” Hän yritti sanoa sen mahdollisimman töykeästi.

Valpastuin harhailevista ajatuksistani ja nappasin kirjan lukien sen viivakoodin. Tytön maksettua hymyilin hänelle niin kohteliaasti kuin vain pystyin. ”Kiitos ja tervetuloa uudelleen.” Tyttö muljautti silmiään ja käänsi jälleen selkänsä minulle. Ennen poistumistaan hän ilmoitti ivallisesti: ”Eikö sinun työsi ole kuivata tuo lätäkkö?”

Tällä kertaa minä pyöräytin silmiäni.