Vielä jatkoa toiseen lukuun!

Kirjoitin siis sittenkin vielä jatkoa tuohon toiseen lukuun :D Ja tässä tämä ois:

Vedin ruskean nahkatakkini hupun pääni suojaksi kiroten samalla hiljaa itsekseni. Vesi lotisi jalkojeni alla kastellen kankaiset tennarini, ja viileät sadepisarat paiskautuivat kasvoihini estäen näkökykyni. Tummat pilvet hämärsivät betonisen kaupunkimaiseman saaden sen pimeät kujat heräämään eloon. Yksinäinen musta kissa naukaisi kuuluvasti kiiruhtaessani ohi ja hyppäsi ketterästi läheiseen roskikseen.  

                      Kävelin kaupungin laitamille ja kylmät väreet kiirivät selkärankaani pitkin, kun jouduin pimeiden kujien ympäröimäksi. Niillä oli tapana kerätä kaikenlaista epämääräistä porukkaa, joiden kanssa en todellakaan halunnut joutua tekemisiin. Kiiruhdin vaistomaisesti askeliani ja pälyilin ympärilleni. Yritin rauhoittaa itseäni. Ei täällä mitään ole.

                      Vihdoin silmiini kajastui pienen rakennuksen kellertävät valot. Sitä ympäröivät lukuisat muutkin erinäiset vanhat rakennukset, joiden ikkunat olivat pimeinä tai teljetty ristikkäin naulatuilla laudoilla. Paikka näytti aavemaiselta. Ja jollain oudolla tavalla pidin siitä.

Astuin sisään lämpimään rakennukseen ja muistin heti, miksi olin alun perin hakenut tänne töihin. Vanhojen kirjojen ja ummehtuneen pölyn haju huokui heti sieraimiini tehden oloni kotoisaksi ja mieleni turraksi. Yhdellä pöydällä paloi hempeän kahvin tuoksuinen ruskea tuoksukynttilä, ja sen vierellä nökötti yksinäinen verenpunainen ruusu. Se oli paikan tunnusmerkki.

Kun otetaan huomioon surkea palkka, surkea työaika ja paikan karmiva sijainti, täytyy olla todella kiinnostunut itse työstä, jotta on tarpeeksi tyhmä työskentelemään Cursed Bloodissa. Eikö itse nimenkin pitäisi jo saada juoksemaan kirkuen pakoon?

Heitin ruskean olkalaukkuni tiskin alle henkilökunnan säilytyslokeroon. Ja henkilökunnalla tarkoitin minua ja neiti Emersonia, joka oli nyt äitiyslomalla. Jouduin paikkaamaan hänen työtunnit saaden palkaksi hieman ylimääräistä käteistä. Paikan omistajaa ja pomoani Broomea ei pahemmin paikalla näkynyt - vaikka aina palavista valoista ja kynttilöistä päätellen hän vietti täällä aikaa.

Olin tavannut hänet vain kerran, silloinkin pienen kymmenen minuutin ajan, jona hän oli selittänyt minulle henkilökunnan perussäännöt. ”Ei liikaa tutkimista, urkkimista, tai kirjojen lukemista.” Säännöt kuulostivat hieman oudoilta, mutta ottaen huomioon, että tämä koko paikka oli muutenkin oikea outouden tyyssija, ne eivät enää hetkauttaneet. Ja sitä paitsi, kukaan ei ollut vahtimassa, että noudattaisin Herra Broomen typeriä sääntöjä.

Kävelin kaupan peränurkkaan, josta löytyi siivouskaappi ja vesihana. Kastelin keltaisen rätin ja puristin siitä ylimääräiset vedet pois. Aloitin pölyjen pyyhkimisen lähimmäisestä tummanruskeasta hyllystä edeten eteenpäin kauppaa pitkin. Kun olin saanut pyyhittyä koko ensimmäisen tason pinnat, nousin mustiksi maalattuja rautaisia kierreportaita pitkin seuraavaan kerrokseen. Se oli pieni parvikerros, jota koristivat lukuisat tunnelmalliset kynttilät ja pienet pyöreät pöydät, joita ympäröivät pehmeät smaragdinvihreät tuolit. Pyyhin pöytien pinnat kiiltävän puhtaiksi ja istahdin mukavasti yhdelle pehmeistä tuoleista. Uppouduin sen mukavaan syleilyyn katsellen korkealle kohoavaa puista kattoa. Annoin mielikuvitukseni lentää.

Ulko-oven pieni kultainen kello kilahti, kun joku astui sisälle lämpimään kauppaan. Säpsähdin ylös tuolista ja hyppelin ripeästi portaat alas huudahtaen samalla ystävällisellä äänellä: ”Miten voin auttaa?”

Kaupan eteistilassa seisoi mies. Hän seisoi hievahtamatta selkä minuun päin, kasvot piilotettuina katseeltani. Hänellä oli yllään ruskeat siistit housut ja vihreä pidempimallinen takki, joka valui vettä kastellen puulattian. Hänen vaaleat hiuksensa olivat märät ja liimaantuneet niskaan.

Mies pysyi vaiti. Sade ja tuuli piiskasivat vanhaa rakennusta saaden sen narisemaan tuskasta.

Kävelin kaksi varovaista askelta lähemmäs miestä. Tunsin kulmakarvojeni kuroutuvan yhteen puhuessani. ”Anteeksi, voinko auttaa jotenkin?” Lattia narahti kiljaisten askelteni alla.

Mies käänsi päätään vain pari senttiä, jotta näin hänen kalpean ihonsa ja posken kaarensa. Tumma varjo lankesi hänen poskiluunsa alle saaden hänet näyttämään sairaalta. Hän vetäisi rahisevasti henkeä.

”Onko nimesi Corey Powel?”

Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Mitä tämä tarkoitti? Astuin kaksi askelta taaksepäin, ja lattialankut narahtivat taas ilkeästi.

Tunsin miehen hymyilevän. Hitaasti hän käänsi katseensa minuun, ja samalla sekunnilla kun näin hänet kunnolla, sydämeni pysähtyi.

Hän näytti kuin haudasta nousseelta. Hänen ihonsa oli ohut ja väritön, kuollut. Hänen hiuksensa eivät olleet vaaleat, vaan värittömät. Ja hänen silmänsä…

Olin nähnyt samanlaiset aiemminkin. Ne olivat haaleat ja sairaat, kuin kuolema olisi syleillyt niitä vieden niistä elämän jättäen jäljelle vain loppumattoman tuskaisen tyhjyyden.

Hän hymyili minulle katseella, joka nostatti ihoni kananlihalle ja sai väreet kulkemaan kehoani pitkin. Lihakseni täyttyivät adrenaliinista, ja sydämeni pumppasi kovaa kuljettaen happea jaloilleni, jotka huusivat: juokse, juokse.

                      Peruutin jälleen pari askelta.

                      Mies katsoi syvälle silmiini. Tuntui, kuin hän olisi imenyt minusta elämän tuolla elottomalla katseellaan. Pakotin jalkani pitämään itseni pystyssä, vaikka tuntui, kuin ne eivät enää kantaisikaan. Kuin joku olisi vetänyt minua maata vasten hirvittävällä voimalla sumentaen tajuntani. Taistelin vastaan.

                      Ja samalla se oli ohi.

                      Huohotin ja nojasin läheiseen pöytään, jonka päällä oli pinottuna kovakantisia kirjoja. Päähäni koski, ja nostin toisen käteni otsalleni. Kun vihdoin pystyin taas tarkentamaan katseeni, huomasin miehen kurtistavan kulmiaan. Hän katsoi minua arvioiden. Hetken päästä hän hymyili mitäänsanomattomalla ilmeellä.

                      ”Älä pelkää, Corey. Tulet pian kotiin.”

                      Sen sanottuaan hän kääntyi ja katosi sateeseen kellon kilahduksen saattelemana.