Tämä kohtaus tulee jollakin tapaa olemaan romaanissa, se on ikään kuin juonen käännekohta. Arvioisin että noin kirjan puolivälissä... Saatan jättää teidät nyt aika jännitykseen, koska siihenhän menee vielä todella pitkä aika, että oikeasti olen saanut romaanin tähän kohtaan kirjoitettua! No kuitenkin, lukuiloa! ;)
Hän johdatti minut mustan lammen äärelle. Tunsin hänen kätensä hikoavan kättäni vasten. Se oli karhea, täynnä kovettumia niin kuin miesten käsillä oli tapana. Tuuli sai veden loiskumaan harmaiden rantakivien päälle tehden niistä liukkaita, oikukkaita. Oli hämärää, taivas raskas kaikista toteutumattomista unelmista. Tunsin jo veden kutsun, syyn, jonka takia olin pysynyt poissa täältä monta kuukautta. Se oli liian viettelevä, vaarallinen, enkä voinut tietää mitä se kätki tummiin syvyyksiinsä. Mutta nyt olin taas täällä, ehkä vastoin tahtoani. Hänellä vain oli sellainen vaikutus minuun, jota en voinut ymmärtää. Hänen seurassaan unohdin, mitä oikeasti halusin. Kuin olisin katsonut maailmaa hänen silmin.
Mieleeni palautui kuva, jonka
olin nähnyt muutama kuukausi sitten: Ruskeahiuksinen mies leijumassa tyhjyydessä,
hiukset uiden vesikasvien tapaan, kurkotellen jotakin. Hänen kaipuunsa oli niin
suuri, että se oli sattunut minuunkin. Hänen katseensa oli keskittynyt,
kirkkaanvihreät silmät suunnattuina kaukaisuuteen. Yritin kurkottaa häntä
kohti, lohduttaakseni, ehkä myös hieman uteliaisuudesta. Ja sillä hetkellä ne
silmät, kauniit kuin kevään nurmi, kauheat kuin kuolema, ja salaperäiset kuin
tämä musta lampi, kääntyivät katsomaan suoraan minuun yrittäen varastaa sieluni.
Tunsin kättäni vedettävän,
ja seurasin tunnetta fysiikan lakien mukaisesti. Laskin paljaat varpaani
ensimmäiselle liukkaalle kivelle, sitten toiselle. Musta vesi huuhtoi ihoani
huumaavasti.
Tuuli vaihtoi suuntaansa.
Nyt se puhalsi selkäni puolelta, kuin rohkaisten kävelemään edemmäs. Tummat
hiukseni riuhtoivat kärsimättömästi tietään veteen.
Ei.
Hetkeksi havahduin kuvitelmasta,
jonka hän oli minulle luonut. Vain hetkeksi veden kutsu lakkasi, ja pyörteet
säärieni ympärillä muuttuivat kauheiksi. Ne purivat minua, kuin tuntien
mielialani muutoksen. Yrittivät estää aikeitani.
Repäisin kastuneen mekkoni
helman pois lammesta. Päästin irti hänen karheasta
kädestään. Ja hitaasti, veden purema ihollani käännyin ja lähdin kömpelösti
kävelemään poispäin.
En ehtinyt kävellä kuin
muutaman pienen askeleen, kun tunsin hänen tarttuvan käteeni. Säväys kulki
kehoani pitkin hänen kylmän kätensä kosketuksesta.
”Tule”, hän sanoi hiljaa,
houkutellen. Erehdyin katsomaan häntä silmiin, ja samalla sekunnilla tunsin
pakottavan tarpeen sukeltaa tuohon mustaan veteen. Hän teki sen taas.
”Lopeta”, käskin häntä.
Hän kurtisti hiljaa kulmiaan, mutta samalla tunne poistui pikkuhiljaa
suonistani. Käännyin taas lähteäkseni.
Ote käteni ympärillä muuttui
kovaksi ja epämukavaksi. ”Et voi enää perääntyä.” Käännyin katsomaan häntä
vihaisena ja tiuskaisin: ”Voin tehdä juuri niin kuin haluan.” Samalla
riuhtaisin käteni irti hänen tiukasta otteestaan ja olin aikeissa jatkaa kävelyäni,
kun kuulin selkäpiitä kylmäävän äänen.
”Olen pahoillani, että
tämän piti mennä näin”, hän murahti sen korvaani vasten, ja painoi kuolettavan
terän kaulalleni. Kaikki itsepuolustusvaistoni heräsivät henkiin. Tiesin, etten
voinut liikkua – muuten terä olisi saattanut viiltää kaulavaltimoani. Tunsin,
kuinka sydämeni sykki kovaa laajentaen verisuoniani, ja ne maalasivat sinisiä
viiruja kaulalleni.
Liikuin hänen mukanaan
sääriä myöten mustaan veteen. Yhtäkkiä sen rauhallinen liplattelu muuttui
kiljuvaksi, korviahuumaavaksi huudoksi, joka raikui metsän läpi. Se olisi
voinut olla minun huutoni, mutta tiesin, että se olisi turhaa. Metsä ei minua
auttaisi.
Kipeästi hän taittoi
vasemman käteni näkyville kämmen ylöspäin. Yritin ponnistella vastaan
kaulallani lepäävästä terästä huolimatta, mutta hänen otteensa oli luja. Liian luja. Hitaasti mutta varmasti hän
siirsi hohtavan terän kädelleni ja painoi. Voihkaisin kivusta.
Katselin, kuinka tumma
pisara liukui kämmeneni reunalle uhmaten maan vetovoimaa. Vielä hetken se
viipyili kalvenneella kädelläni vältellen kohtaloaan – minun kohtaloani.
Ja vain yksi pisara
tummaa, paksua vertani liiti kuin hidastettuna kohti mustuutta rikkoen sen
hiljenneen, odottavan pinnan. Oli hetken hiljaista, kaikki oli pysähtynyttä
kuin tyhjyydessä, paikassa, jota ei ollut. Metsä valitti äänetöntä lauluaan,
minä yhtyen siihen.
Yhtäkkiä tyynen veden
pinnan rikkoi kalpea käsi, joka tarttui sääreeni vetäisten minut mukanaan mustaan
tyhjyyteen.
