torstai 30. lokakuuta 2014

Pätkä romaanista

Tämä kyseinen kohtaus romaanistani on kummitellut jo todella pitkään pääni sisällä. Vihdoin sain aikaseksi kirjoittaa sen ylös, luoda siitä todellisen. Tai miten kukin sanan "todellinen" haluaa määrittää.

Tämä kohtaus tulee jollakin tapaa olemaan romaanissa, se on ikään kuin juonen käännekohta. Arvioisin että noin kirjan puolivälissä... Saatan jättää teidät nyt aika jännitykseen, koska siihenhän menee vielä todella pitkä aika, että oikeasti olen saanut romaanin tähän kohtaan kirjoitettua! No kuitenkin, lukuiloa! ;)




Hän johdatti minut mustan lammen äärelle. Tunsin hänen kätensä hikoavan kättäni vasten. Se oli karhea, täynnä kovettumia niin kuin miesten käsillä oli tapana. Tuuli sai veden loiskumaan harmaiden rantakivien päälle tehden niistä liukkaita, oikukkaita. Oli hämärää, taivas raskas kaikista toteutumattomista unelmista. Tunsin jo veden kutsun, syyn, jonka takia olin pysynyt poissa täältä monta kuukautta. Se oli liian viettelevä, vaarallinen, enkä voinut tietää mitä se kätki tummiin syvyyksiinsä. Mutta nyt olin taas täällä, ehkä vastoin tahtoani. Hänellä vain oli sellainen vaikutus minuun, jota en voinut ymmärtää. Hänen seurassaan unohdin, mitä oikeasti halusin. Kuin olisin katsonut maailmaa hänen silmin.
                      Mieleeni palautui kuva, jonka olin nähnyt muutama kuukausi sitten: Ruskeahiuksinen mies leijumassa tyhjyydessä, hiukset uiden vesikasvien tapaan, kurkotellen jotakin. Hänen kaipuunsa oli niin suuri, että se oli sattunut minuunkin. Hänen katseensa oli keskittynyt, kirkkaanvihreät silmät suunnattuina kaukaisuuteen. Yritin kurkottaa häntä kohti, lohduttaakseni, ehkä myös hieman uteliaisuudesta. Ja sillä hetkellä ne silmät, kauniit kuin kevään nurmi, kauheat kuin kuolema, ja salaperäiset kuin tämä musta lampi, kääntyivät katsomaan suoraan minuun yrittäen varastaa sieluni.
                      Tunsin kättäni vedettävän, ja seurasin tunnetta fysiikan lakien mukaisesti. Laskin paljaat varpaani ensimmäiselle liukkaalle kivelle, sitten toiselle. Musta vesi huuhtoi ihoani huumaavasti.
                      Tuuli vaihtoi suuntaansa. Nyt se puhalsi selkäni puolelta, kuin rohkaisten kävelemään edemmäs. Tummat hiukseni riuhtoivat kärsimättömästi tietään veteen.
                      Ei.
                      Hetkeksi havahduin kuvitelmasta, jonka hän oli minulle luonut. Vain hetkeksi veden kutsu lakkasi, ja pyörteet säärieni ympärillä muuttuivat kauheiksi. Ne purivat minua, kuin tuntien mielialani muutoksen. Yrittivät estää aikeitani.
                      Repäisin kastuneen mekkoni helman pois lammesta. Päästin irti hänen karheasta kädestään. Ja hitaasti, veden purema ihollani käännyin ja lähdin kömpelösti kävelemään poispäin.
                      En ehtinyt kävellä kuin muutaman pienen askeleen, kun tunsin hänen tarttuvan käteeni. Säväys kulki kehoani pitkin hänen kylmän kätensä kosketuksesta.
                      ”Tule”, hän sanoi hiljaa, houkutellen. Erehdyin katsomaan häntä silmiin, ja samalla sekunnilla tunsin pakottavan tarpeen sukeltaa tuohon mustaan veteen. Hän teki sen taas.
                      ”Lopeta”, käskin häntä. Hän kurtisti hiljaa kulmiaan, mutta samalla tunne poistui pikkuhiljaa suonistani. Käännyin taas lähteäkseni.
                      Ote käteni ympärillä muuttui kovaksi ja epämukavaksi. ”Et voi enää perääntyä.” Käännyin katsomaan häntä vihaisena ja tiuskaisin: ”Voin tehdä juuri niin kuin haluan.” Samalla riuhtaisin käteni irti hänen tiukasta otteestaan ja olin aikeissa jatkaa kävelyäni, kun kuulin selkäpiitä kylmäävän äänen.
                      ”Olen pahoillani, että tämän piti mennä näin”, hän murahti sen korvaani vasten, ja painoi kuolettavan terän kaulalleni. Kaikki itsepuolustusvaistoni heräsivät henkiin. Tiesin, etten voinut liikkua – muuten terä olisi saattanut viiltää kaulavaltimoani. Tunsin, kuinka sydämeni sykki kovaa laajentaen verisuoniani, ja ne maalasivat sinisiä viiruja kaulalleni.
                      Liikuin hänen mukanaan sääriä myöten mustaan veteen. Yhtäkkiä sen rauhallinen liplattelu muuttui kiljuvaksi, korviahuumaavaksi huudoksi, joka raikui metsän läpi. Se olisi voinut olla minun huutoni, mutta tiesin, että se olisi turhaa. Metsä ei minua auttaisi.
                      Kipeästi hän taittoi vasemman käteni näkyville kämmen ylöspäin. Yritin ponnistella vastaan kaulallani lepäävästä terästä huolimatta, mutta hänen otteensa oli luja. Liian luja. Hitaasti mutta varmasti hän siirsi hohtavan terän kädelleni ja painoi. Voihkaisin kivusta.
                      Katselin, kuinka tumma pisara liukui kämmeneni reunalle uhmaten maan vetovoimaa. Vielä hetken se viipyili kalvenneella kädelläni vältellen kohtaloaan – minun kohtaloani.
                      Ja vain yksi pisara tummaa, paksua vertani liiti kuin hidastettuna kohti mustuutta rikkoen sen hiljenneen, odottavan pinnan. Oli hetken hiljaista, kaikki oli pysähtynyttä kuin tyhjyydessä, paikassa, jota ei ollut. Metsä valitti äänetöntä lauluaan, minä yhtyen siihen.
                      Yhtäkkiä tyynen veden pinnan rikkoi kalpea käsi, joka tarttui sääreeni vetäisten minut mukanaan mustaan tyhjyyteen.

Asiaa bloggaamisesta

En ole hyvä blogin pitäjä. Pidän liian pitkiä postaustaukoja ja kirjoittamani tekstin tyyli on vaihtelevaa. Blogillani ei myöskään ole mitään selvää suuntausta, paitsi tietenkin kirjoittaminen ja luovuus, sekä esikoisromaanini edistymisen seuraaminen. Näistä aiheista ei kuitenkaan ehkä riitä tarpeeksi kirjoittamista, jotta voisin kirjoittaa säännöllisesti joka viikko ja pitää lukijat kiinnostuineina.

Ehkä blogitekstien kirjoittaminen ei vain luonnu minulta. Tai sitten olen ymmärtänyt väärin koko käsitteen "blogiteksti" tai "postaus". Miksi blogiin kirjoittaminen tuntuu usein niin vaikealta, vaikka olen luonnostaan hyvä kirjoittamaan? Osaan kirjoittaa tiukkoja asiatekstejä, pohdiskelevia tekstejä, mielipidetekstejä sekä täysin luovia tekstejä. Mikä siis mättää?

Blogitekstihän sinällään ei ole mikään äsken luettelemistani. Vaikka voihan blogissakin julkaista näitä tekstejä. Itse olen ymmärtänyt blogitekstin aivan omaksi tyylikseen. Se on sekoitus asiaa, pohtimista, mielipiteitä sekä luovuutta. Siksi blogitekstin kirjoittaminen on omalla tavallaan vaativaa ja aikaa vievää; siinä täytyy hallita yhtä aikaa kaikki eri kirjoittamisen muodot ja samalla pitää teksti kuitenkin tarpeeksi kevyenä, jotta ihmiset jaksaisivat sitä lukea.

Siksi kysynkin nyt teiltä, mitä te haluaisitte tässä blogissa lukea?

Haluaisitteko tietää enemmän minusta? Tai arjestani? Entä mielipiteistäni ja aatteistani? Ehkä enemmän asiaa liittyen blogin alkuperäiseen ideaan?

Haluan herättää tämän blogin uuteen uskoon. Mutta siihen en onnistu ilman teitä tärkeimpiä: 

Lukijoita!

tiistai 28. lokakuuta 2014

Suunnittelua

Romaanipäiväkirja!
(+ muuten vain kirjoittamispäiväkirja)


Olen niin iloinen kun löysin tämän kirjan kaapista. Täydellinen kirja juuri tähän tarkoitukseen!

Normaalisti en pidä näin monimutkaisesta kirjan ulkonäöstä mutta jotenkin tähän se sopii. Se on niin salaperäinen... Kuin oma maailma.


Ja nyt Vain yksi pisara -suunnittelu ja toteuttaminen lähtee oikein kunnolla käyntiin!

perjantai 24. lokakuuta 2014

Runoa

Filosofian kurssilla piti spontaanisti parissa minuutissa kirjoittaa runo, jonka otsikkona oli Olemassaolevia. Tällainen siitä sitten tuli:



Olemassaolevia

Tiedätkö edes,
oletko olemassa?
Tiedätkö, miksi.
Mikä on tarkoituksesi täällä
kylmässä maailmassa,
joka koettelee piiskaavan tullen lailla.
Vai oletko haamu vain,
kangastus, joka tietämättään vaeltaa
yksin.
Ilman tarkoitusta,
ilman olemusta,
kun sielusi halajaa pakoon.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Romaanista

Nyt tiedän, mitä aion tehdä romaanini suhteen:

Ensimmäiseksi suunnittelen. Aloitan henkilökuvien luomisesta; Kirjoitan paperille heidän luonteenpiirteensä, menneisyytensä, motiivinsa, suhteensa sekä kaiken muun tärkeän. Sitten luon miljöön, jossa he asuvat. Piirrän isolle papaerille ylhäältä päin kuvatun karkean kartan, johon merkitsen paikat ja juonen kannalta tärkeimmät tapahtumapaikat. Sitten alan suunnittelemaan kirjan juonta. Pääjuonihan minulla on jo tiedossa, mutta minun pitää keksiä, millä tavalla haluan asioiden etenevän. Millä tavalla asiat alkavat kietoutua yhteen johtaen kirjan huippukohtaan? Ja miten asiat raukeavat. Vai raukeavatko ollenkaan?

Tämän tehtyäni voin kirjoittaa vapaasti ilman jatkuvaa miettimistä, mitenhän juoni nyt etenee. Voin päästää mielikuvitukseni valloilleen ja antaa sormien vilistä näppäimistöllä. Mutta ensin, suunnittelu. Nyt ymmärrän, miksi aina äidinkielen opettajat ovat korostaneet suunnittelun tärkeyttä. 

Kerron teille tietenkin ajoittain tämän projektin etenemisestä. :)