Tässä olisi yksi kirjoitus psykologian adoptiolapsi tehtävään liittyen. Tekstissä täytyi tulla esiin lapsen kiintymyssuhde. Tässä tapauksessa jäsentymätön kiintymyssuhde.
Tulen kotiin väsyneenä rentouttavan tyttöjenillan jälkeen. Avaan
ulko-oven hiljaa, etteivät Eile tai puolisoni Pasi heräisi tulooni.
Sisälle astuessani kuitenkin huomaan, että keittiön valot ovat päällä ja
lastenhuoneesta kuuluu itkua. Heitän laukkuni ja takkini eteisen
lattialle ja juoksen keittiön ohi suoraan itkun lähteelle. Sytytän
kirkkaan valaistuksen ja nostan itkevän Eilen syliini. Hyssyttelen ja
keinutan, kunnes huomaan Eilellä olevan kakat pöksyssä. Mutisen
itsekseni, miksei Pasi ole voinut vaippoja vaihtaa, onhan hän ollut koko
illan kotona. Vaihdan vaipat nopeasti, ja kirkkaassa hehkulampun
valossa huomaan tytöllä muutaman orastavan mustelman. Järkytyn niin
pahasti, että toimintani pysähtyy hetkeksi. Kun vihdoin saan Eilen
rauhoiteltua, kävelen päättäväisesti keittiöön tyttö sylissäni.
"Tiedätkö,
miksi Eilellä on mustelmia?" katselen vihoissani Pasia, joka istuu
keittiönpöydän ääressä viinapullot epäsiistissä rivissä seuranaan. Hänen
silmänsä harittavat, kun hän katsoo minuun ja vastaa sammaltaen:
"Saatanan lapsi ei lopettanut itkemistä, pitihän sille jotenkin näyttää
ettei sellainen peli vetele." Silmäni aukeavat järkytyksestä. "Ei ihme
ettei lopettanut itkua, ethän sinä ollut edes vaippoja vaihtanut!"
Katson Pasia vihaisena ja minusta tuntuu kuin pää räjähtäisi. Viha
muuttuu kuitenkin hetkessä peloksi, kun känninen mies nousee tuolilta ja
astelee minua ja tyttöäni kohti uhkaavasti.
"Minä en helvetti
soikoon kuuntele syytöksiä naiselta!" Hän lyö minua kasvoihin ja
ulvahdan kivusta. Eile alkaa taas itkeä ja yritän hyssytellä häntä
peloissani. Pasin kasvot täyttyvät aggressiosta, kun hän kuulee kimeän
itkun ääniaaltoina korvissaan. Onneksi ehdin suojata Eilen iskulta, ja
tytön sijasta kova nyrkki painuu minun selkääni. Lamaannun hetkeksi,
aika tuntuu hidastuneen kivun aaltojen möyriessä kaikkien hermosolujeni
läpi. Täpärästi ennen uutta iskua käännyn ympäri ja potkaisen Pasia
kiveksille. Hänen kirotessaan juoksen eteiseen, nappaan laukustani
puhelimen ja lukitsen minut ja Eilen vessaan. Itken pelosta ja tärisevin
sormin näppäilen hätänumeron, kerron tarvittavat tiedot ja huokaan
hiljaa. Tyttö rääkyy edelleen korvaani - mitä en yhtään ihmettele - ja
pelon sekaisin tuntein yritän rauhoitella häntä. "Apua tulee kohta, ihan
kohta", en tosin edes tiedä, rauhoittelenko enemmän pientä lasta
sylissäni vaiko itseäni. Pasi tulee karjumaan oven taakse, uhkaa hakata
oven kirveellä mäsäksi. Rutistan lasta sylissäni tiukemmin ja toivon
avun saapuvan nopeasti.
Onpas hieno! :)
VastaaPoistaKiva postaus ja todella kauniit kuvat! :)
VastaaPoista