Päivitetty 10.11.14
Vain yksi pisara
__________________________________Lukunäyte_______________________________
Istuin kivikolla samalla paikalla kuin aina. Katsoin
veden rauhallista liplattelua ja kuuntelin ympärillä olevan metsän ääniä. Tunsin
itseni rauhalliseksi. Kuulin, kuinka jotkin kevään linnut visertelivät puissa.
Oli keskiyö, ja ilma oli viileä. Kiedoin takkiani tiukemmin ympärilleni. Olisinpa ottanut toisen paidan. Mutta en
halunnut vielä lähteä kotiin, joten yritin olla välittämättä hytisemisestäni.
Kuu loisti pyöreänä ja kirkkaana mustan veden pinnalla.
Lopulta
yön kylmyys otti vallan ja lähdin astelemaan metsän halki kohti kotia. Metsässä
oli miltei näkymätön polku siinä kohdalla, mistä aina kävelin. Kuulin pöllön
huhuilevan aivan vieressäni. Kuu valaisi reittiäni ja maalasi ihoni valkoiseksi.
Katseeni oli suunnattuna jalkoihini, jotten kompastuisi. Väistelin taitavasti
polkua koristavia kiviä ja kantoja, jotka yrittivät saada minut menettämään
tasapainoni. Hyppäsin lahonneen kaatuneen puun yli hipaisemattakaan siihen. Minusta
tuntui, kuin olisin irtaantunut ruumiistani, oli vain tämä metsä, tuoksu, sekä
taakseni jääneen lammen liplatus, joka vieläkin kaikui korvissani.
Palasin
ruumiiseeni. Se oli lämmennyt liikkeestä, mutta äskeinen rauhallisuuden tunne
oli poissa. Minusta tuntui, kuin minua tarkkailtaisiin salaa metsän varjoista.
Pysähdyin ja pälyilin hämilläni ympärilleni. Levitin sieraimiani ja höristin
korviani. Olin aivan hiiren hiljaa ja kuuntelin. Metsä vastasi minulle synkällä
hiljaisuudellaan. Kurtistin kulmakarvojani ja lähdin varovasti astelemaan taas
eteenpäin. Katsoin vielä taakseni polulle, mutta se oli tyhjä. Kuljin hieman
reippaampaan tahtiin valppaana reagoimaan pienimpäänkin aistiärsytykseen.
Tunsin kehossani huokuvan adrenaliinin, kun se täytti minut voimalla.
Samalla
kuulin jostain läheltä pienen risahduksen. Pysähdyin kesken askeleen niille
sijoilleni ja meinasin kaatua. Sydämeni pumppasi kiivaasti ja hengitin
pinnallisesti lyhyitä ja nopeita hengenvetoja. Korvissani soi, mutta metsä oli
taas hiljainen. Se oli varmastikin vain siili.
Seisoin
vielä hetken paikallani tarkkaillen selustaani, mutta metsän pysyessä vaiti
lähdin astelemaan reippaaseen tahtiin miltei näkymätöntä polkua. Pian
huomaamattani kulkuni oli muuttunut juoksuksi. Kompastuin ja olin menettää
tasapainoni, mutta sain sen viime hetkellä takaisin. Hiukseni liimaantuivat
hikisinä niskaani ja muutama karkasi suuhuni. Vetäisin ne äkkiä sormella
syrjään ja katsahdin taakseni. Mustaa. Kuu
oli lipunut huomaamattani pilvien taakse jättäen metsän täysin varjojen
saartamaksi. Jalkojeni jänteikkäät lihakset muistivat reitin esteineen, mutta pidin
varmuuden vuoksi käsiä suojana edessäni, vaikka se vaikeutti hieman juoksua.
Adrenaliinista huolimatta minua hengästytti, ja tunsin hiipivän astmakohtauksen
lähestyvän. Se alkoi keuhkoputkieni pienimmistä kiemuroista, edeten ylemmäs ja
ylemmäs. Kun hengitykseni oli muuttunut pinnalliseksi ja vinkuvaksi, pakokauhu
valtasi minut. Vauhtini hidastui, vaikka kuinka yritin puskea eteenpäin.
Kuulin
risahduksen. Toisen. Kolmannen. Oksat napsahtelivat, kun joku liikkui metsässä.
Tunsin kehossani uuden adrenaliinisyöksyn, se kurkotteli jokaiseen väsyneeseen
lihakseeni. Pystyin taas hengittämään, ja happi kulki keuhkoissani tehden minut
voimalliseksi. Juoksin niin lujaa kuin pystyin suunnistaen pilkkopimeässä. Risahtelut
voimistuivat ja lähestyivät. Riks raks
riks raks. Kuulin ne aivan takaani.
Samalla tunsin
kovien käsien kiertyvän ympärilleni.
Kiljaisin.
Ääneni
kuulosti vaimealta, kun tiheä metsä söi sen. Tunsin, kuinka minut nostettiin
ilmaan, ja kuulin korvani juurella matalan murahduksen. Vahvat kädet pitivät
minusta lujasti kiinni eivätkä hellittäneet rimpuilustani huolimatta. Ne
lukitsivat minut kovasti itseään vasten ja palleani murskaantui. Tunsin
selkääni vasten miehen rintakehän, joka kohoili hänen hengittäessään raskaasti.
”Saitko
hänet?” matala mutta sointuva miehen ääni sanoi läheltä minua. Kuulin minua
pitelevän miehen murahtavan myöntäväksi vastaukseksi. Yritin potkaista häntä,
ja kädet ympärilläni tiukensivat otettaan. Puhuneen miehen askeleet alkoivat
loitontumaan risahtaen välillä, kun hänen jalkansa katkaisivat pienen oksan
altaan. Kohta minäkin liikuin, suuntaan jota en tiennyt. Vastaan kamppailuni
oli hyödytöntä, minua pitelevä mies ei tuntunut huomaavankaan sitä. Mutta en
silti voinut olla yrittämättä.
”Paljonko
meillä on vielä aikaa?” minua rintaansa vasten puristava mies murahti
hampaidensa välistä. Silmäni olivat hieman tottuneet pimeään, joten näin toisen
miehen paljaan lihaksikkaan selän. Hän liikkui aika ketterästi, toisinkuin
minua pitelevä mies, jonka kulku aiheutti kamalaa meteliä yön hiljaisuutta
vasten. Jokainen risu katkesi hänen painavan kehonsa alta räsähtäen kiivaasti. Ne
huusivat apua puolestani.
”Noin viisi
minuuttia.” Mies ei kääntynyt ystäväänsä päin vastatessaan. Hänen puhuessaan
loppuvasta ajasta minua kantava mies ripeytti askeleitaan vaikuttaen kireältä.
”Tyttö oli nopeampi kuin luulin.” Hän lisäsi vielä väistäessään ketterästi
terävää kiveä.
Hiljaisuus
laskeutui miesten välille. Metsä ympärilläni valitti, kun puut supisivat toisilleen.
Ne lähettivät uusia juoruja eteenpäin. Läheisessä puussa istuva pöllö päästi
ilmoille pehmeän huhuilun ennen kuin levitti siipensä ja leyhähti taitavasti
ilmaan.
Lopetin
rimpuiluni, kun tajusin sen olevan täysin hyödytöntä. Keräsin voimiani ja
tasasin kiivasta hengitystäni. Tuntematon mies hengitti raskaasti niskaani.
Hänen viileät henkäyksensä nostattivat ihoni kananlihalle ja saivat
niskavillani pystyyn. Sydämeni pumppasi täyttä päätä kauhistuneena.
”Mitä
hittoa te aiotte?! Päästä irti!”
Jonkin
matkan päässä edessäni kävelevä mies käännähti minuun päin ja sihahti: ”Hiljaa!”
Takanani
oleva mies painoi kätensä kovasti palleani ympärille estäen hapen kulun ja
samalla ääneni. Yritin hengittää vaivalloisesti, mutta keuhkoni tuntuivat kiveltä.
En silti
ymmärtänyt, miksi kaksi miestä piileskelisi metsässä siepatakseen minut.
Mieleni
täyttyi lukuisista muistakin vaihtoehdoista, ja minua oksetti. Yritin keskittää
kaikki ajatukseni hengittämiseen, mutta silti verkkokalvoni täyttänyt kuva sai
minut yökkäilemään. Pakokauhu valtasi minut ja yritin potkaista miestä. Hän
vain tiukensi otettaan saaden minut haukkomaan happea.
Pysähdyimme
äkisti. Jonkin matkan päässä edessäni seisova paidaton mies piti kättään
ylhäällä merkiksi vaiti pysymisestä. Hänen jalkansa olivat jännittyneet ja
hieman koukussa, valmiina juoksemaan tai taistelemaan. Kuu lipui esiin pilvien
takaa, ja näin hänet kunnolla.
Hänen
kultaisen ruskeat hiuksensa kiiltelivät kuunvalossa. Hänen ihostaan tippui
pieniä vesipisaroita, vaikka suurin osa niistä oli kuivunut iholle. Hänen
ihonsa oli kuoritun mantelin värinen, ja kuu sai sen hohtamaan. Se piirsi
varjoja hänen jänteviin lihaksiinsa. Hän näytti pelottavalta.
Ilma
ympärillämme oli pysähtynyt, se tuntui kostealta ja raskaalta keuhkoissani.
Ympärilläni olevat kädet olivat kiristyneet rautaiseksi puristukseksi kylkiini
ja inahdin vahingossa kivusta.
Pienen
matkan päässä minusta seisovan miehen katse kääntyi äkisti minuun. Hänen
vaaleanvihreät silmänsä tuijottivat minua vihaisina ja kulmakarvat kuroutuivat
yhteen. ”Hiljaa!” hän sihisi sen hampaidensa välistä. Hänen terävä katse ja
sointuvan vihamielinen äänensä ompelivat suuni tiukasti kiinni. Hitaasti
viivytellen hän käänsi katseensa pois minusta.
Huohotin
hiljaa. Jalkani eivät koskettaneet maata ja riipuin avuttomana ilmassa. Kylkiäni
painoi ja minun oli hankala hengittää. Yritin olla välittämättä siitä. Metsä
oli aivan hiljainen lukuun ottamatta päässäni jyskyttävää ääntä. Se oli hullua
vauhtia pumppaava sydämeni. Yritin hengittää hitaasti rauhoittaakseni sen. Se
ei auttanut tippaakaan.
Vielä
hetken metsä valitti hiljaisuudellaan.
Riks.
Vihreäsilmäinen
mies veti puukon tupestaan, ja se kirskahti äänekkäästi. Kuun valo heijastui
sen kiiltävästä kuolettavan terävästä pinnasta. Se aiheutti kylmät väreet
niskasta alaselkääni asti ja nostatti ihoni kananlihalle. En voinut muuta kuin
tuijottaa silmät suurina.
Salavihkaisesti
minua pitelevän miehen ote löystyi, kun hän paransi asentoaan itsepuolustusta
varten. Minulla oli se yksi, sekunnin murto-osan kestävä tilaisuus, kun miehen
huomio oli siirtynyt minusta muualle. Ja minä käytin sen.
Yllättäen
iskin kyynärpääni miehen vatsaan. Vaikka se tuskin aiheutti suurta kipua, se
sai miehen hämilleen. Liusuin hänen otteestaan ja koskin ensin varpaillani
maata, sitten kantapäillä. Polkaisin koko kehoni voimalla miestä varpaille.
”Ai
saamari!” Mies kirosi hiljaa ja päästi otteensa minusta. Minä livahdin sulavasti
hänen suuren kätensä alta ja lähdin juoksemaan polkua pitkin katsomatta
taakseni.
Juoksin.
Sydämeni pumppasi kovaa rintaani vasten ja keuhkoni tuntuivat kivettyneeltä.
Juoksin silti. Toivoin adrenaliinin estävän jälleen ylleni hiipivän
astmakohtauksen.
Hetken
päästä kuulin takaani yhden ihmisen askeleet, jotka tömähtelivät osuessaan
kömpelösti maahan. Ne voimistuivat lähestyessään. Kiristin tahtiani niin
lujaksi kuin ikinä pystyin. Tuon miehen
käsiin en enää joutuisi.
”Jerrell,
ei!” Kuulin vihreäsilmäisen pojan soljuvan äänen metsän ja matkan vaimentamana.
En välittänyt siitä, en katsonut taakseni. Jos katsoisin, voisin kaatua. Niinpä
juoksin vain täyttä päätä eteenpäin.
”Jerrell!”
Se kuulosti heikolta ja kaukaiselta, kuin olisi tullut jostain aivan muualta.
Nyt oli vain minä, pumppaava sydämeni ja lihakseni, jotka tarvitsivat kipeästi
happea.
Kuulin
takaani tömähdyksen, kuin joku olisi kaatunut. Sen jälkeen askeleet takaani
olivat loppuneet.
Jatkoin
juoksemista vilkaisemattakaan taakseni.
On pakko kehua sun työtäsi, aivan upeaa tekstiä! Oli pakko lukea loppuun asti :) Alun toiminta tosin tuli ehkä turhan nopeasti mutta silti, upeaa! :D Kuvaustakin voisi kenties enemmän harrastaa kun olet siinä niin taitava :)
VastaaPoistaKiitos kommentista! Kiva että luit, jää toki lukemaan jatkokin jos kiinnostuit ;)
PoistaKiitos tästä palautteesta, otan sen huomioon sitten uudelleen kirjoituksessa ja kiinnitän jatkossa enemmän huomiota kuvailuun! :)
Jään lukemaan ja odottamaan päivityksiä :D Liittymällä lukijaksi saan tietysti tiedon uudesta kappaleesta helpoiten! :3
PoistaKiva juttu! Lukuiloa ;)
Poistahei pakko sanoa kun pomppaa heti alussa kirjoitusvirhe "Olisimpa ottanut toisen paidan." "Olisinpa" olisi tietenkin oikea kirjoitusasu. Muuten pidän tekstistäsi paljon ja malttamattomana odotan jatkoa! (vaikka luinkin tätä jo aiemmin siihen 9 lukuun asti, mutta toki tämä uusi hitaamin etenevä ja kuvailevampi teksti on jännittävää luettavaa silti)
VastaaPoistaAhaa, sen takia siis wordi vilkuttaa punasta viivaa siinä kohalla! Kiitos sinulle tarkkasilmäiselle :) Saman virheen olen myös monta kertaa tehnyt "niimpä" sanan kanssa kunnes tajusin että se kirjotetaan "niinpä".
PoistaKiva että tykkäät! Osa luvuista tulee toki säilymään lähes sellaisena kuin ne olivatkin (ainakin kuudennesta luvusta eteenpäin näin olen kaavaillut), mutta olen varma, että pidät vielä enemmän tästä uudesta versiosta kunhan sen valmiiksi saan! :)
Muutamia havaintoja:
VastaaPoista- Tykkään siitä, että käytät paljon adjektiiveja tekstissä, kuvailet aina muutamalla sanalla miltä asiat näyttää.
"”Tyttö oli nopeampi, kuin luulin.”"
- Ei pilkkua, koska "kuin"-sanan jälkeen lause jatkuu vain yhdellä sanalla. Jos "kuin"-sanan jälkeen tulee kokonainen lause, tulee myös pilkku.
"”Voihan helvetti!”
Hyppäsin ylös lämpimästä sängystä liian nopeasti ja silmissäni pimeni. Seisoin hetken aloillani odotellen verenpaineen tasaantumista."
- piti tässä kohdassa tosissaan miettiä, mitä tapahtui, kun repliikin jälkeen kerrotut tapahtumat eivät tavallaan heti ilmaisseet, kuka puhui ja mihin puhe liittyi. Ilmeisesti kyseessä oli turhan myöhäinen aamuherätys, tulkitsinko oikein? :D sen voisi kenties jotenkin mainita…
"”Ai saameri!”"
- tää voi olla joku murrejuttukin, mutta ”saamari” kuulostais mun korvaan loogisemmalta :D tai ”samperi”
"Kuljin hieman reippaampaan tahtiin valppaana pienimpäänkin aistieni ärsytykseen."
- ”valppaana reagoimaan”? vaikuttaisi puuttuvan verbi :D itse ehkä muuttaisin tuo lopun muotoon ”aistiärsykkeeseen” tms, koska tuo ”aistien ärsytys” kuulostaa ja tuntuu jotenkin pitkältä ja monimutkaiselta
- Tulevan astmakohtauksen kuvailu oli jotenkin tosi… aitoa. Hyvin kirjoitettua.
"Tuntematon mies hengitti raskaasti niskaani nostattaen ihoni kananlihalle."
- Hmm… musta tässä vähän ontuu tuo lauseenvastike. Eihän se mies nostata Coreyn ihoa mihinkään, vaan miehen hengitys nostaa ihon kananlihalle. Ehkä olis parempi ”---hengitti raskaasti niskaani ja ihoni nousi kananlihalle”.
"Metsä ympärilläni valitti, kun puut supisivat toisilleen."
- ihana lause!! Muutenkin käytät paljon tuommoista kuvailevaa kieltä, mikä on tosi kiva juttu.
**
Mietin tuota tekstin asettelua... nyt sulla on kappalejako aina pelkästään tuolla sisennyksellä merkittynä. Se on ihan ok noin, ja paljon parempi kuin ei kappalejakoa ollenkaan, mutta ainakin itse lukijana tykkäisin, jos välillä olis ihan rehellisesti tyhjä rivi kappalejaon merkkinä. Varsinkin jos repliikkejä ei oo paljon, niin tulee jotenkin raskaslukuista tekstiä tuolla tavalla. Toisaalta nyt kun aloin miettiä, niin itekkin wordiin kirjoitan just tuollain samalla tavalla, että ei niitä tyhjiä rivejä nyt todellakaan joka välissä ole :D Lisäksi mua hieman häirii se, että nuo repliikitkin on sisennettyjä. Mutta nää nyt on vähän tämmösiä makuasioita, että älä turhaan ota niistä mitään paineita :D
Ylipäätään tekstin idea vaikuttaa hyvältä ja tykkään sun tavasta kirjoittaa. Jotenkin oot onnistunu hyvin luomaan semmosen kirjallisen tyylin tuohon, mitä tän genren kirjoissa yleensäkin on. Just siihen maailmaan sopiva tuo kirjoitustyyli. Ja hei se kans, mikä oli kiva, niin nuo kursivoidut Coreyn ajatukset! Jag tycker om mycket! :)
Kiitos tästä palautteesta! :D Korjaan nuo sanomasi kielioppivirheet. Olivat osa sellaisia joita olen itsekin mietiskellyt että miten tämä nyt meneekään :D Ja sitä kappalejakoa, jossa tulee ihan kokonainen rivi väliin, tulee jatkossa olemaan enemmän :) Ja niin, makuasioitahan nämä yleensä on!
PoistaJa joo, tulkitsit oikein sen, että se oli myöhäinen aamuherätys (Corey oli nukkunut pommiin)
Ja varsinkin kiitos tuosta "kuin" sanan kielioppimäärittelystä! Olen niin pitkään miettinyt, että milloin siihen tulee pilkku ja milloin ei.
Mietiskelen ja korjailen näitä muitakin huomioimiasi asioita, kunhan kerkeän! :)
Jesjes hei, mulla oli hienot muotoilut tässä Wordissa ja sit ku kopioin tähän niin menivät menojaan! :D
VastaaPoistayritä saada selvää! :D
Sain selvää! :DD
PoistaKuvailusi on tosi taitavaa! :D Tämä uusi alku on parempi ja tykkään paljon kuinka kuvailet pakokauhun tunnetta! :D Jatka samaan malliin! :D
VastaaPoistaKiitos! Itsekin olen samaa mieltä, että tämä uusi on parempi :D
PoistaAiwan mahtawaa! Lisää tätä! :D
VastaaPoistaJes kiitos!! Yritän saada uuden luvun valmiiksi tällä viikolla :)
PoistaLuin vasta ensimmäisen kappaleen ja alan jo huomata missä ongelmasi on. Se on kuvailu. Olen kyllä samaa mieltä muiden kommentoineiden kanssa, että kuvailusi on kaunista ja osaat kirjoittaa sitä erityisen hyvin, mutta sitä on paljon. Voisi sanoa, että sitä on liikaa.
VastaaPoistaViimeistään siinä vaiheessa kun kuvailit yöpaidan yksityiskohtia, minulle tuli mieleen, onko tämä tosiaan tärkeää. Onko tämä tärkeää juonen kannalta? Tarvitseeko tätä tietoa yhtään mihinkään? Kuvailu on hyvästä, se luo tunnelmaa. Ja sitä tässä sinun tekstissäsi on paljon; se on tunnelmallista. Mutta se myös etenee tuskastuttavan hitaasti, koska kuvailua on niin, niin paljon, ja juonen tai hahmojen kehitystä niin vähän.
Karsi sitä kuvailua hieman ja tuo tekstiisi enemmän niitä juonta kiillottavia kohtia. Tuo myös päähenkilöön lisää syvyyttä. Ensimmäisessä kappaleessa ei kerrota päähenkilöstä oikeastaan mitään. Hänen luonteestaan ei saa minkäänlaista kuvaa.
Jonkin yhdyssanavirheen taisin nähdä, mutta muuten tekstisi on kieliopillisesti melko hyvää. Lukeminen on raskasta vain sen hidastempoisuuden takia.
Ähm. Ensimmäinen luku oli ollut jo niin lupaava, mutta tämä toinen... Tästä tulee liikaa mieleen kaikki yliluonnollisenrakkausromaanin kliseet. Kaunis tyttö tapaa kauniin pojan koulussa. Heidät pakotetaan istumaan vierekkäin jollain kurssilla. Poika välittömästi rakastuu tyttöön ja tyttö välittömästi tuntee vetoa poikaa kohden. Blaah. Eikö tämä ole nähty jo miljoonaan kertaan?
VastaaPoistaTarkoitan siis, että tuo tähän jotakin uutta! Käytä mielikuvitustasi. Sekoita pakkaa! Keksi jotakin ihan omaa ja uniikkia kaikkien näiden perinteisten elementtien sekaan, jotta tekstisi jotenkin nousisi sieltä yliluonnollisen rakkauden suuresta massasta esiin.
Panosta myös hahmoihin hieman lisää. Päähenkilösi on saanut sentään vähän väriä; mitä nyt hän vaikuttaa turhan täydelliseltä. Case taas on vain nätti poika. Tuo häneen hieman rosoa, jotakin mielenkiintoista.
Eipä muuta. Jatka kirjoittamista. Sinulla kyllä on taitoja.
Kiitos tästä! Olen tässä muutaman kuukauden kirjoitustauon aikana itsekin ruvennut huomaamaan ongelmiani. Olen myös samalla käynyt ÄI3 kurssia, eli siis kirjoittamisen kurssia. Tämä varmasti jatkossa auttaa minua kirjoittamisessa :)
PoistaTajusin (myös tämän kommenttisi myötä), että taidan "turvautua" kuvailuun sen takia, etten ole hyvä luomaan henkilöhahmoja ja heidän luonteitaan, enkä myöskään tarinan miljöötä.
"Tarkoitan siis, että tuo tähän jotakin uutta! Käytä mielikuvitustasi. Sekoita pakkaa! Keksi jotakin ihan omaa ja uniikkia kaikkien näiden perinteisten elementtien sekaan, jotta tekstisi jotenkin nousisi sieltä yliluonnollisen rakkauden suuresta massasta esiin."
Jees, pitää muistaa mielikuvitus!! Romaanin perusjuoni kyllä erottuu massasta, esimerkiksi kaikki yliluonnolliset hahmot olen keksinyt itse (ei siis tule olemaan mitään vampyyrejä, ihmissusia yms!)
Olen itsekin miettinyt tuota koulu kohtausta, se ärsyttää itseänikin. Liian tavallista! Ehkä kirjoitan taas senkin uudelleen ja luon aivan uuden ympäristön :D Ehkä he voisivat tavata metsässä? Tai kadulla sattumalta? Yritän myös kiinnittää enemmän huomiota henkilöhahmoihin :)
Kiitos, kommenttisi avasivat silmiäni! :))