Romaani

Julkaisen tälle sivulle tekstejä romaaniin liittyen. Mielikuvia, juonen pätkiä, yllättävän inspiraation aikaansaannoksia... Kaikkea mahdollista romaaniin liittyen. Tällä hetkellä minulla on koossa noin seitsemänkymmentä sivua tekstiä, jotka eivät kuitenkaan tule olemaan lopullisessa romaanissa. Nämä sivut olen kirjoittanut ilman suunnittelua satunnaisen inspiraation vallassa. Nyt olen suunnittelemassa romaania, ja suunnittelun jälkeen alan taas kirjoittamaan tarinaa järjestelmällisesti ensimmäisestä luvusta alkaen. 

Päivitetty 10.11.14

Vain yksi pisara

                                         

__________________________________Lukunäyte_______________________________

Istuin kivikolla samalla paikalla kuin aina. Katsoin veden rauhallista liplattelua ja kuuntelin ympärillä olevan metsän ääniä. Tunsin itseni rauhalliseksi. Kuulin, kuinka jotkin kevään linnut visertelivät puissa. Oli keskiyö, ja ilma oli viileä. Kiedoin takkiani tiukemmin ympärilleni. Olisinpa ottanut toisen paidan. Mutta en halunnut vielä lähteä kotiin, joten yritin olla välittämättä hytisemisestäni. Kuu loisti pyöreänä ja kirkkaana mustan veden pinnalla.

                      Lopulta yön kylmyys otti vallan ja lähdin astelemaan metsän halki kohti kotia. Metsässä oli miltei näkymätön polku siinä kohdalla, mistä aina kävelin. Kuulin pöllön huhuilevan aivan vieressäni. Kuu valaisi reittiäni ja maalasi ihoni valkoiseksi. Katseeni oli suunnattuna jalkoihini, jotten kompastuisi. Väistelin taitavasti polkua koristavia kiviä ja kantoja, jotka yrittivät saada minut menettämään tasapainoni. Hyppäsin lahonneen kaatuneen puun yli hipaisemattakaan siihen. Minusta tuntui, kuin olisin irtaantunut ruumiistani, oli vain tämä metsä, tuoksu, sekä taakseni jääneen lammen liplatus, joka vieläkin kaikui korvissani.

                      Palasin ruumiiseeni. Se oli lämmennyt liikkeestä, mutta äskeinen rauhallisuuden tunne oli poissa. Minusta tuntui, kuin minua tarkkailtaisiin salaa metsän varjoista. Pysähdyin ja pälyilin hämilläni ympärilleni. Levitin sieraimiani ja höristin korviani. Olin aivan hiiren hiljaa ja kuuntelin. Metsä vastasi minulle synkällä hiljaisuudellaan. Kurtistin kulmakarvojani ja lähdin varovasti astelemaan taas eteenpäin. Katsoin vielä taakseni polulle, mutta se oli tyhjä. Kuljin hieman reippaampaan tahtiin valppaana reagoimaan pienimpäänkin aistiärsytykseen. Tunsin kehossani huokuvan adrenaliinin, kun se täytti minut voimalla.

                      Samalla kuulin jostain läheltä pienen risahduksen. Pysähdyin kesken askeleen niille sijoilleni ja meinasin kaatua. Sydämeni pumppasi kiivaasti ja hengitin pinnallisesti lyhyitä ja nopeita hengenvetoja. Korvissani soi, mutta metsä oli taas hiljainen. Se oli varmastikin vain siili.

Seisoin vielä hetken paikallani tarkkaillen selustaani, mutta metsän pysyessä vaiti lähdin astelemaan reippaaseen tahtiin miltei näkymätöntä polkua. Pian huomaamattani kulkuni oli muuttunut juoksuksi. Kompastuin ja olin menettää tasapainoni, mutta sain sen viime hetkellä takaisin. Hiukseni liimaantuivat hikisinä niskaani ja muutama karkasi suuhuni. Vetäisin ne äkkiä sormella syrjään ja katsahdin taakseni. Mustaa. Kuu oli lipunut huomaamattani pilvien taakse jättäen metsän täysin varjojen saartamaksi. Jalkojeni jänteikkäät lihakset muistivat reitin esteineen, mutta pidin varmuuden vuoksi käsiä suojana edessäni, vaikka se vaikeutti hieman juoksua. Adrenaliinista huolimatta minua hengästytti, ja tunsin hiipivän astmakohtauksen lähestyvän. Se alkoi keuhkoputkieni pienimmistä kiemuroista, edeten ylemmäs ja ylemmäs. Kun hengitykseni oli muuttunut pinnalliseksi ja vinkuvaksi, pakokauhu valtasi minut. Vauhtini hidastui, vaikka kuinka yritin puskea eteenpäin.

Kuulin risahduksen. Toisen. Kolmannen. Oksat napsahtelivat, kun joku liikkui metsässä. Tunsin kehossani uuden adrenaliinisyöksyn, se kurkotteli jokaiseen väsyneeseen lihakseeni. Pystyin taas hengittämään, ja happi kulki keuhkoissani tehden minut voimalliseksi. Juoksin niin lujaa kuin pystyin suunnistaen pilkkopimeässä. Risahtelut voimistuivat ja lähestyivät. Riks raks riks raks. Kuulin ne aivan takaani.

Samalla tunsin kovien käsien kiertyvän ympärilleni.

Kiljaisin.

Ääneni kuulosti vaimealta, kun tiheä metsä söi sen. Tunsin, kuinka minut nostettiin ilmaan, ja kuulin korvani juurella matalan murahduksen. Vahvat kädet pitivät minusta lujasti kiinni eivätkä hellittäneet rimpuilustani huolimatta. Ne lukitsivat minut kovasti itseään vasten ja palleani murskaantui. Tunsin selkääni vasten miehen rintakehän, joka kohoili hänen hengittäessään raskaasti.

”Saitko hänet?” matala mutta sointuva miehen ääni sanoi läheltä minua. Kuulin minua pitelevän miehen murahtavan myöntäväksi vastaukseksi. Yritin potkaista häntä, ja kädet ympärilläni tiukensivat otettaan. Puhuneen miehen askeleet alkoivat loitontumaan risahtaen välillä, kun hänen jalkansa katkaisivat pienen oksan altaan. Kohta minäkin liikuin, suuntaan jota en tiennyt. Vastaan kamppailuni oli hyödytöntä, minua pitelevä mies ei tuntunut huomaavankaan sitä. Mutta en silti voinut olla yrittämättä.

”Paljonko meillä on vielä aikaa?” minua rintaansa vasten puristava mies murahti hampaidensa välistä. Silmäni olivat hieman tottuneet pimeään, joten näin toisen miehen paljaan lihaksikkaan selän. Hän liikkui aika ketterästi, toisinkuin minua pitelevä mies, jonka kulku aiheutti kamalaa meteliä yön hiljaisuutta vasten. Jokainen risu katkesi hänen painavan kehonsa alta räsähtäen kiivaasti. Ne huusivat apua puolestani.

”Noin viisi minuuttia.” Mies ei kääntynyt ystäväänsä päin vastatessaan. Hänen puhuessaan loppuvasta ajasta minua kantava mies ripeytti askeleitaan vaikuttaen kireältä. ”Tyttö oli nopeampi kuin luulin.” Hän lisäsi vielä väistäessään ketterästi terävää kiveä.

Hiljaisuus laskeutui miesten välille. Metsä ympärilläni valitti, kun puut supisivat toisilleen. Ne lähettivät uusia juoruja eteenpäin. Läheisessä puussa istuva pöllö päästi ilmoille pehmeän huhuilun ennen kuin levitti siipensä ja leyhähti taitavasti ilmaan. 

Lopetin rimpuiluni, kun tajusin sen olevan täysin hyödytöntä. Keräsin voimiani ja tasasin kiivasta hengitystäni. Tuntematon mies hengitti raskaasti niskaani. Hänen viileät henkäyksensä nostattivat ihoni kananlihalle ja saivat niskavillani pystyyn. Sydämeni pumppasi täyttä päätä kauhistuneena.

”Mitä hittoa te aiotte?! Päästä irti!”

Jonkin matkan päässä edessäni kävelevä mies käännähti minuun päin ja sihahti: ”Hiljaa!”

Takanani oleva mies painoi kätensä kovasti palleani ympärille estäen hapen kulun ja samalla ääneni. Yritin hengittää vaivalloisesti, mutta keuhkoni tuntuivat kiveltä.

En silti ymmärtänyt, miksi kaksi miestä piileskelisi metsässä siepatakseen minut.

Mieleni täyttyi lukuisista muistakin vaihtoehdoista, ja minua oksetti. Yritin keskittää kaikki ajatukseni hengittämiseen, mutta silti verkkokalvoni täyttänyt kuva sai minut yökkäilemään. Pakokauhu valtasi minut ja yritin potkaista miestä. Hän vain tiukensi otettaan saaden minut haukkomaan happea.

Pysähdyimme äkisti. Jonkin matkan päässä edessäni seisova paidaton mies piti kättään ylhäällä merkiksi vaiti pysymisestä. Hänen jalkansa olivat jännittyneet ja hieman koukussa, valmiina juoksemaan tai taistelemaan. Kuu lipui esiin pilvien takaa, ja näin hänet kunnolla.

Hänen kultaisen ruskeat hiuksensa kiiltelivät kuunvalossa. Hänen ihostaan tippui pieniä vesipisaroita, vaikka suurin osa niistä oli kuivunut iholle. Hänen ihonsa oli kuoritun mantelin värinen, ja kuu sai sen hohtamaan. Se piirsi varjoja hänen jänteviin lihaksiinsa. Hän näytti pelottavalta.

Ilma ympärillämme oli pysähtynyt, se tuntui kostealta ja raskaalta keuhkoissani. Ympärilläni olevat kädet olivat kiristyneet rautaiseksi puristukseksi kylkiini ja inahdin vahingossa kivusta.

Pienen matkan päässä minusta seisovan miehen katse kääntyi äkisti minuun. Hänen vaaleanvihreät silmänsä tuijottivat minua vihaisina ja kulmakarvat kuroutuivat yhteen. ”Hiljaa!” hän sihisi sen hampaidensa välistä. Hänen terävä katse ja sointuvan vihamielinen äänensä ompelivat suuni tiukasti kiinni. Hitaasti viivytellen hän käänsi katseensa pois minusta.

Huohotin hiljaa. Jalkani eivät koskettaneet maata ja riipuin avuttomana ilmassa. Kylkiäni painoi ja minun oli hankala hengittää. Yritin olla välittämättä siitä. Metsä oli aivan hiljainen lukuun ottamatta päässäni jyskyttävää ääntä. Se oli hullua vauhtia pumppaava sydämeni. Yritin hengittää hitaasti rauhoittaakseni sen. Se ei auttanut tippaakaan.

Vielä hetken metsä valitti hiljaisuudellaan.

Riks.

                      Vihreäsilmäinen mies veti puukon tupestaan, ja se kirskahti äänekkäästi. Kuun valo heijastui sen kiiltävästä kuolettavan terävästä pinnasta. Se aiheutti kylmät väreet niskasta alaselkääni asti ja nostatti ihoni kananlihalle. En voinut muuta kuin tuijottaa silmät suurina.

Salavihkaisesti minua pitelevän miehen ote löystyi, kun hän paransi asentoaan itsepuolustusta varten. Minulla oli se yksi, sekunnin murto-osan kestävä tilaisuus, kun miehen huomio oli siirtynyt minusta muualle. Ja minä käytin sen.

                      Yllättäen iskin kyynärpääni miehen vatsaan. Vaikka se tuskin aiheutti suurta kipua, se sai miehen hämilleen. Liusuin hänen otteestaan ja koskin ensin varpaillani maata, sitten kantapäillä. Polkaisin koko kehoni voimalla miestä varpaille.

                      ”Ai saamari!” Mies kirosi hiljaa ja päästi otteensa minusta. Minä livahdin sulavasti hänen suuren kätensä alta ja lähdin juoksemaan polkua pitkin katsomatta taakseni.

                      Juoksin. Sydämeni pumppasi kovaa rintaani vasten ja keuhkoni tuntuivat kivettyneeltä. Juoksin silti. Toivoin adrenaliinin estävän jälleen ylleni hiipivän astmakohtauksen.

                      Hetken päästä kuulin takaani yhden ihmisen askeleet, jotka tömähtelivät osuessaan kömpelösti maahan. Ne voimistuivat lähestyessään. Kiristin tahtiani niin lujaksi kuin ikinä pystyin. Tuon miehen käsiin en enää joutuisi.

                      ”Jerrell, ei!” Kuulin vihreäsilmäisen pojan soljuvan äänen metsän ja matkan vaimentamana. En välittänyt siitä, en katsonut taakseni. Jos katsoisin, voisin kaatua. Niinpä juoksin vain täyttä päätä eteenpäin.

                      ”Jerrell!” Se kuulosti heikolta ja kaukaiselta, kuin olisi tullut jostain aivan muualta. Nyt oli vain minä, pumppaava sydämeni ja lihakseni, jotka tarvitsivat kipeästi happea.

                      Kuulin takaani tömähdyksen, kuin joku olisi kaatunut. Sen jälkeen askeleet takaani olivat loppuneet.

                      Jatkoin juoksemista vilkaisemattakaan taakseni.